Essee: Ukrainan sodan mahdollinen päättyminen asettaa Euroopan uuden valinnan eteen
Venäjän sisäistä kehitystä ja ministeriöiden välisiä voimasuhteita on perinteisesti vaikea hahmottaa. Viralliset hierarkiat eivät välttämättä kerro todellista valtaa, ja eri turvallisuus- ja siviiliorganisaatioiden vaikutus ulottuu usein vain osittain näkyviin. Tämä ennustamattomuus on ollut tietoista ja se on edelleen osa Kremlin monitulkintaista pelikirjaa.
Presidentti Mauno Koivisto kirjoitti teoksessaan Venäjän idea (2001), että poliittinen valta maassa perustuu historiallisiin traditioihin ja jumalalliseen tahtoon, ei kansalaisten suostumukseen. Ero Eurooppaan on siten merkittävä. Euroopassa poliittisen vallan alkuperä perustuu demokratiaan, vaaleihin ja läpinäkyvyyteen.
Venäläinen vallan logiikka poikkeaa siten Euroopasta täydellisesti. Se vastaa tänäkin päivänä eräänlaista absolutismia, joka heijastui Ludvig XIV:n Ranskan periaatteessa: A Deo rex, a rege lex (Jumalan tahdosta kuningas, kuninkaan tahdosta laki). Tätä mystisyyttä kuvasi myös Fedor Dostojevski romaanissaan Riivaajat:
“Voi, me olemme kääpiöitä verrattuina Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen ajatuksen lentoon! Venäjä on luonnonoikku, ei suinkaan järjen.”
Rationaalisuuden käsite tai sen puute on yksi keskeinen ongelma, johon eurooppalaiset valtiojohtajat ovat säännöllisesti törmänneet erityisesti diktatuurien kanssa. Ongelma on edelleen olemassa. Diktatuurit ja autoritaaristen valtioiden toiminta-apparaatti on kaikkea muuta kuin rationaalinen.
Viiteryhmän valtioiden päätökset ja strategiat seuraavat usein sisäisiä dynamiikkoja, kulttuurisia normeja ja vallan säilyttämisen logiikkaa. Toisin kuin lännessä, tässä kontekstissa politiikka ei ole ulkopuolisille näkyvää rationaalista laskelmointia.
Venäjän tapauksessa ulospäin suuntautuva laajentuminen ja armoton valtapolitiikka pysyvät poliittisen eliitin vallankäytön instrumentteina myös jatkossa. Järjen ja rationaalisen ajattelun sijaan Venäjällä uskotaan myös tunteeseen, joka toimii myös nationalismin tärkeimpänä käyttövoimana.
Politiikan realismi
Politiikka ei perustu koskaan pelkästään objektiiviseen havainnointiin tai ideaalisiin käsityksiin siitä, miten valtioiden tulisi kulloinkin käyttäytyä.
Ranskalainen filosofi Raymond Aron korosti suurteoksessaan Peace and War (1962), että valtioiden ulkopoliittinen toiminta ohjautuu usein vallan, turvallisuuden ja selviytymisen logiikalla. Ulkopolitiikassa on siten painoarvoa paljon muillakin ulottuvuuksilla, kuin ideologialla, moraalilla tai taloudellisilla intresseillä.
Aronin realismia soveltaen voidaan myös ymmärtää, miksi lännen oletukset Venäjän ennustettavuudesta ja keskinäisestä luottamuksesta ovat usein epärealistisia. Aronin mukaan politiikka on myös tieteenä riippuvainen arvoista ja valinnoistamme.
Näitä muokkaavat mm. ympäristö, sosiaalinen luokka ja aikakausi, jota elämme. Paradoksaalista kyllä, kansainvälisissa suhteissaan länsimaat eivät välttämättä noudata tätä periaatetta, vaikka ne nimellisesti sitoutuvat poliittiseen moniarvoisuuteen.
Venäjän analyysiä vaikeuttaa lisäksi se, että maan valtioinstituutiot eivät toimi itsenäisinä ja neutraaleina, vaan ne ovat systemaattisesti alisteisia presidentin autoritaariselle vallalle. Tämän seurauksena vallan pidäkkeet ovat olemattomat.
Historialliset kulttuuripiirteet ja jatkuva propagandan käyttö ovat vuosikymmenten aikana edelleen vain vahvistaneet presidentti Vladimir Putinin asemaa. Lopputulos on lopulta se, että poliittinen järjestelmä on länsimaisesta näkökulmasta katsottuna ennustamaton.
Veteen piirretty viiva
Kolmas erityispiirre liittyy maan ulko–ja sisäpolitiikan erottamattomaan luonteeseen. Brittiläinen Venäjäntutkija Richard Sakwa (Russia Against the Rest, 2008) huomautti aikoinaan edelleen ajankohtaisesti, kuinka Venäjän sisä- ja ulkopolitiikka ovat jatkuvasti kytköksissä toisiinsa.
Edellä mainitut historialliset kulttuuripiirteet ohjaavat sen strategisia valintoja, mikä tekee politiikan lohkojen erottamisesta länsimaisessa mielessä käytännössä mahdotonta. Ero on kuin veteen piirretty viiva, kuten Suomessa tavattiin sanoa 1970–luvulla.
1990-luvun Balkanin ja Tšetšenian sodat sekä nykyinen Ukraina osoittavat, kuinka Venäjä yhdistää ulko- ja sisäpolitiikan toisiinsa. Tämän lisäksi ulkoiset uhkakuvat ja propagandan keinot vahvistavat hallinnon valtaa ja legitimoivat eli oikeuttavat sen toimia.
Venäjän poliittiseen narratiiviin liittyy myös jatkuva uhriutumisen elementti. Tämä on auttanut oikeuttamaan sen nykyisiä toimia historiasta ja kansainvälisistä suhteista riippumatta.
Suhteiden normalisoitumiselle ei ole edellytyksiä
Mahdollisen rauhansopimuksen jälkeenkin Venäjä jatkaa tulkitsemiensa vihollisvaltioiden painostusta ja vaikuttamista: vaalivaikuttaminen, valeuutiset, sabotaasit ja verkkohyökkäykset pysyvät ongelmina. Kysymys kuuluu: haluaako Euroopan valtiot normalisoida suhteensa tällaisen valtion kanssa?
Euroopan tulevaisuuden kannalta Venäjä-suhteiden tulevat järjestelyt ovat keskeinen kysymys. Idänsuhteiden tulevaisuudesta olisi käytävä laaja keskustelu sekä EU- että kansallisvaltioiden tasolla. Venäjä on vuosikymmenen ajan hakenut tietoisesti konfliktia länsimaiden kanssa, eikä merkkejä muutoksesta ole näkyvissä.
Länsimaiden nöyryys tai kaupallisten suhteiden avaaminen entiseen malliin olisi uusi itsepetos. Mahdollisten sotarikosten sivuuttaminen kaupallisten etujen vuoksi muodostaisi moraalisesti kestämättömän ratkaisun.
On hyvin epätodennäköistä, että Putin tai hänen johtavat ministerinsä ja armeijan edustajat joutuisivat koskaan vastuuseen teoistaan. Tätä tukee myös se, että presidentti Donald Trumpin hallinnolle koko aihe ei ole kiinnostava.
Putinin hallinto on valinnut kumppaninsa, joiden kanssa se toimii. Suomi ja suurin osa länsimaista eivät kuulu tähän joukkoon. Suomen poliittinen ja kulttuurinen viiteryhmä on jatkossa entistä selkeämmin lännessä ja erityisesti Itämeren alueella.
Paluuta entiseen vuorovaikutukseen Venäjän kanssa ei ole. Historialliset erityissuhteet ja niiden teoreettinenkin tavoittelu ovat uusien turvallisuusjärjestelyjenkin vuoksi mahdottomia.
Pekka Väisänen on valtiotieteilijä, yhteiskuntatieteiden tohtori ja Mission Grey -killan jäsen, joka väitteli vuonna 2022 Ranskan presidentti Emmanuel Macronin poliittisesta ajattelusta.
