Xenniaali kasvattaa diginatiivia

Amerikkalaiset tykkäävät nimetä ikäluokkia. Opin vastikään, että olen yksi xenniaaleista. Sellaiseksi pääsee, jos on syntynyt 1970-luvun lopulla tai 1980-luvun alussa.

Xenniaali on riittävän vanha muistaakseen, millaista elämä oli ilman internetiä. Samalla xenniaali on sen verran nuori, että internet ja digitalisaatio ovat hallinneet koko aikuisuutta ja työelämää.

Xenniaalin pitäisi olla hyvässä asemassa. Häntä vanhemmasta polvesta monetkaan eivät ole enää aikoihin pysyneet kehityksen kelkassa.

Nuoremmat diginatiivit puolestaan ovat suunnilleen syntyneet tabletti tai älypuhelin kädessään. He eivät tiedä mitään ajoista ennen näitä vempaimia.

Muutos on tosiaan ollut nopea. Lapsuudenkodissani oli vain se yksi lankapuhelin, kännyköitä ei ollut. Oma lapseni näki hotellihuoneessa lankapuhelimen ja kysyi, mikä tuo on.

Tällä vuosikymmenellä internet tuli lähes jokaisen suomalaisen puhelimeen.

Me xenniaalit näytämme kipuilevan nyt kaikkein eniten digilaitteiden ja ruutuajan kanssa.

Ruutujen tuijottaminen on haukannut kohtuuttoman ison osan elämästämme. Some-paasto houkuttelisi, mutta sosiaalisen elämän lonkerot ovat liian syvällä Facebookissa tai Instagramissa.

Ja vaikka itsensä kanssa vielä jotenkin pärjäisi, niin diginatiivin lapsen kasvattaminen aiheuttaa päivittäistä tuskaa.

Se syntyy siitä, että emme tiedä miten toimia. Pitääkö lapsen ruutuaikaa rajoittaa vai ei? Meidän perheessämme tokaluokkaisen puhelin täytyy laittaa lähes päivittäin kaappiin piiloon, jotta lapsi tekisi muutakin kuin räpläisi sitä.

Harmittaa, että asiasta joutuu jatkuvasti vääntämään.

Takavarikointi ei kuitenkaan luultavasti onnistu enää myöhemmällä iällä, koska puhelimesta tulee teinille hyvin henkilökohtainen. Välillä kiroan koko laitteen ja haaveilen, että lapseni saisivat elää ilman jatkuvia ärsykkeitä.

Ruutuajasta ja sen vaikutuksista tarvitaan oikeaa tutkimustietoa perheiden tueksi.

Sosiaali- ja terveysministeriöstä on sellaista vähän lupailtu, joten pankaapa hösseliksi.

Emme voi kysyä neuvoa vanhemmiltamme, koska tilanne on vielä uusi. Median kautta saatava tieto on hyvin ristiriitaista.

Joku asiantuntija väittää lapsen ruutuaikaa vanhentuneeksi käsitteeksi, koska älylaitteilla tehdään kaikkea hyödyllistäkin. Niitähän käytetään jo alakouluissa.

Toisaalta emme tiedä, mitä älylaitteet tekevät kehittyville aivoille.

Monet Piilaakson teknologiagurut – luultavasti xenniaaleja hekin – haluavat lapsilleen samanlaisen lapsuuden kuin heillä itsellään oli. He pitävät lapsensa kaukana älyvempaimista, koska tietävät hyvin niiden koukuttavan vaikutuksen. He jopa lähettävät lapsiaan kouluihin, joissa tietokoneet ovat kiellettyjä.

Tämä sama digitaalista lapsuutta vastustava reaktio on luultavasti edessä vielä meilläkin.