Vitsi muuttui todeksi

Pitkän aikaa se oli hyvä vitsi.

Sitä käytettiin erityisesti niissä tilanteissa, kun keskusteltiin perinteisten ulkoilmapalloilulajien siirtymisestä sisätiloihin tai päiviteltiin hiihtoputkien suomia mahdollisuuksia kauden pidentämiseen.

– Kohta meillä on varmaan jo suunnistushallikin, muistan monenkin ihmisen puoliksi leikillään lausuneen.

Nyt meillä sitten on suunnistushalli. Montakin semmoista ja ympäri maata. Tai jos täsmällisiä ollaan, niin hallisuunnistus kuitenkin.

Viikonloppuna Espoon Metro-Areenan ja Oulun yliopiston käytävillä, kuiluissa ja portaikoissa kirmasi satamäärin innokkaita rastinetsijöitä.

Mistään pienen tai suljetun sisäpiirin tapahtumista ei todellakaan ollut kyse.

Esimerkiksi Espoossa kirjattiin virallisiin tilastoihin parin tunnin aikana lähes 700 suoritusta ikähaitarin huidellessa nollan ja kahdeksankymmenen vuoden välillä.

Tukholmassa vastaava tapahtuma veti paikalliseen ostoskeskukseen peräti 2500 osanottajaa.

Sisäsuunnistus ei periaatteiltaan eroa ulkona maastossa juostavasta perinteisestä suunnistuksesta juuri millään tavalla.

Karttaan rastipisteillä merkitty rata pyritään kiertämään molemmissa tapauksissa mahdollisimman nopeasti läpi.

Sisäsuunnistuksessa suurimman haasteen muodostaa nopeasti ”vastaantulevan” ympäristön lisäksi suorituksen tapahtuminen yleensä useassa eri kerroksessa.

Kerrosten vaihtuminen rastien välillä vaatii jopa huomattavasti vankempaa geometristä hahmotuskykyä kuin ulkona tapahtuva maaston vertaaminen karttaan pelkästään yhdessä tasossa.

Onko sisällä tapahtuvalla suunnistuksella sitten laajempaakin yhteiskunnallista tai kansanterveydellistä merkitystä kuin lajiin jo hurahtaneiden mukavana talvisena harjoitusmuotona.

Tuoreimpien kokemusten perusteella sanoisin, että potentaalia on olemassa. Kansalaisen perustaidoksi luokitellun suunnistusosaamisen edistäminen kuntoilun merkeissä on hieno veto suomalaiselta suunnitusväeltä.

Monille kynnys lähteä opiskelemaan suunnistusta tai ylipäätään edes liikkumaan outoon maastoon on turhankin korkealla. Hämähäkin verkot suupielessä tai kengät märkinä mikään harrastus ei ole ensikertalaiselle kivaa.

Sisällä lajin perusjuttujenkin opettelu on helpompaa, eikä lähteminen ole niin paljon olosuhteista kiinni.

Sisäsuunnistus soveltuu kaikenkuntoisille ja moderneissa rakennelmissa sopii mainiosti myös esteettömyyden vaatimuksiin.

On helppo vetää sellainenkin johtopäätös, että jos vastaavat tapahtumat järjestettäisiin samasta paikasta, mutta normaaleina talvisina korttelisuunnistuksina, osanottajamäärät eivät nousisi läheskään yhtä suuriksi.

Ja poisjäävä osa olisi juuri se porukka, jolle turvallinen sisätila olisi kenties ainoa mahdollisuus tutustua uuteen liikuntamuotoon.

Sisätiloissa tapahtuva suunnistus ei sinänsä ole mikään uusi keksintö.

Basaareissa, labyrinteissä, ostoskeskuksissa ja jopa kaivoksissa on etsitty rasteja jo vuosikaudet niin meillä kuin maailmallakin.

Onkin suorastaan mielenkiintoinen ilmiö, että sisäsuunnistus on noussut Suomessakin pieneksi buumiksi juuri nyt kun ulkona on suurimmassa osassa maata täysin lumeton maasto.

Mutta oman pikantin lisänsä se on lajikirjoon joka tapauksessa viime aikoina tuonut.

Urheiluprofessori Tahko Pihkala veisteli aikanaan, että ”ihme kun suunnistusta ei lasketa synniksi kun se on niin hauskaa”.

Sisäsuunnistuksen kohdalla riski ”synnintekoon” on vähintään yhtä suuri kuin perinteisellä lajiversiolla.