Sukupolvien haihtuva viisaus

Tasan sata vuotta sitten, kesällä 1916, Euroopan asiat olivat huonommin kuin koskaan ennen.

Verdunissa Koillis-Ranskassa käytiin jo pari vuotta kestäneen maailmansodan siihen asti kauheinta taistelua. Paikoilleen jämähtäneillä rintamalinjoilla sodittiin 1800-luvun sotaopein, mutta 1900-luvun asein.

Seuraukset olivat hirmuiset. Verdunissa kaatuneita oli yhteensä 700 000 ja haavoittuneitakin lähes puoli miljoonaa.

Vieläkin suurempaa tuhoa syntyi samana kesänä hieman pohjoisempana Sommessa. Siellä kaatuneiden määrä nousi toiselle miljoonalle.

Näin pääsi käymään, kun teollistuneet yhteiskunnat kävivät ensimmäiseen teollistuneeseen sotaan ymmärtämättä sen käsittämätöntä tuhovoimaa.

Sodasta ei kaikkine kauhuineenkaan silti opittu mitään. Se vain kylvi siemenen toiseen, vielä tuhoisampaan.

Sadan vuoden takainen suursota syttyi ikään kuin itsestään, enemmän tai vähemmän sattumien summana.

Kun eri asiat olivat kehittyneet tahoillaan riittävän kauan huonoon suuntaan, ei tarvittu enää kuin tulitikun raapaisu.

Viime vuosina on tuntunut jälleen siltä, että maailma liikkuu pienin siirroin päivä päivältä väärään suuntaan. Huonoin vaihtoehto tuntuu toteutuvan melkein aina.

Näyttämölle on jälleen ilmaantunut omissa vainoharhoissaan muhiva suurvalta, joka kuvittelee voivansa käyttäytyä ympäristössään miten tahtoo. Maailman mahtavimman valtion johtoon on vahvoilla vastuuttomia puhuva populisti.

Euroopassa rehottavat nationalismi ja rasismi, joiden jo luultiin kokeneen lähes isorokon kohtalon. Kahden suursodan kokeneessa vanhassa maailmanmahdissa haikaillaan eroa yhteisöstä, joka perustettiin lopettamaan sodat Euroopasta.

Vaikka isomman palon käryä ei vielä aistisikaan, tikkujen raapijoita alkaa olla enemmän kuin tarpeeksi.

Viime aikojen menoa seuratessa on tuntunut siltä, että viime vuosisadan sodat kokeneen sukupolven viisaus taitaa hävitä heidän mukanaan.

Siinä sivussa suhde Suomen omiinkin sotiin näyttää muuttuvan yhä enemmän pelkäksi sotasankarien ja -saavutusten palvonnaksi.

Onneksi on kuitenkin Väinö Linnan Tuntematon sotilas, suomalaisille syystäkin tärkeä teos. Olisiko liikaa toivottu, että tekeillä oleva uuden sukupolven elokuvatulkinta säilyttäisi Linnan syvän sodanvastaisen näkemyksellisyyden eikä sorru nykymallin sinivalkaistuun uusisänmaalliseen paatokseen?

Suurimman kertomuksen Suomen viime sodista kirjoitti Linna. Vuosisadan takaisen maailmansodan taisteluhaudoista sen teki Erich Maria Remarque.

Saksalaiskirjailijan länsirintamalla ei ollut mitään uutta, mutta oppia sieltä voisi yhä – jos olisi haluja.