Silmät auki tuottajan ahdingolle
”Pohjanmaalaissikala kuin kauhuelokuvasta: karsinoissa mädäntyneitä ja syötyjä eläimiä, satoja raatoja haudattu tilan maille” (Iltalehti)
”Karppilan isäntä uupui, masentui ja luopui karjastaan, kuten moni muukin tilallinen – ”Tajusin, että jos haluan itseni työllä tappaa, sekin onnistuu” (Yle)
Mediassa törmää tasaisin väliajoin tällaisiin tympeisiin otsikoihin. Milloin lehmä ui ulosteessaan, milloin sata lammasta kitui hengiltä. On helppo pöyristellä, kuinka joku kehtaa kiduttaa eläintään, mutta tuleeko lukija ajatelleeksi, mikä näihin tapahtumiin johti?
Useimmat näistä uutisista olisivat estettävissä, jos koko yhteiskunta reilusti tunnustaisi, että alkutuottajat ovat ahtaalla. Puhun alkutuottajasta, koska tämä teksti koskee kaikkea alkutuotantoa: olipa kyse eläintilallisesta, viljelijästä tai poromiehestä.
Alkutuottajien uupumus on todellinen ongelma, joka heijastuu otsikoiden lisäksi myös tulevaisuuteen. Kuinka houkuttelevana lapselle näyttäytyy ala, jolla kuukaudesta toiseen eletään kädestä suuhun? Ei siis mikään ihme, että tilanjatkajia on yhä vaikeampi löytää.
Parhaiten uupumista ehkäisee loman pitäminen, mutta jos alkutuottaja ei itse pyörittele papereita kuntoon saadakseen lomaa, kuka sen hänelle tarjoaa? Ei kukaan.
Toimistotyötä voi lykätä päivällä, mutta eläinten ruokintaa ei. Tai jos sellaista alkaa tehdä, saattaa pian löytää itsensä otsikoista tai laittomista salakuvista, jotka kertovat karua totuutta uupumisen seurauksista.
Vuonna 2018 tuotantoeläimistä tehtiin 3 178 epäilyyn perustuvaa tarkastusta, joista 1 324 tuotti kiellon tai määräyksen. Niistä 121 johti kiireellisiin toimenpiteisiin. Aika harvassa, mutta silti liian tiheässä, ovat siis kiireisiin toimenpiteisiin johtaneet ilmoitukset.
Kaikille ei ole alkutuottajaperheen lapsen tavoin itsestäänselvyys, että vain hyvinvoiva eläin tuottaa. Kärsivästä eläimestä ei ole iloa kenellekään – siksi tuotantoeläimestä halutaan pitää äärimmäisen hyvää huolta, vaikka otsikoissa se ei aina siltä näytäkään.
Ei ole ihme, että ihminen haluaa ruokaa, joka ei ole eläinperäistä, jos tuotantoeläimille antavat kasvot vain kärsimyksestä kertovat uutiset.
Oman lusikkansa soppaan työntää myös usein ylipursuava ympäristökeskustelu. Lihansyöjä ja -tuottaja on pirusta seuraava paholainen ja maanviljelijä kahmii kaikki EU:n tukirahat.
Syyllistämisen sijaan voisimme pohtia, miten lihaa syödään ja tuotetaan kestävästi, miten lisätään kotimaisten kasvien osuutta ja millä rahalla tilasta tehdään ympäristöystävällisempi ja eettisempi.
Ruokaomavaraisuus on ollut näkyvästi tapetilla. Jos emme ala pitää huolta alkutuottajiemme jaksamisesta, meidän on pian turha haaveilla kotimaisesta nyhtökaurasta ja rehdistä luomulampaasta.
Jos emme avaa silmiämme ahdingolle, noita tuotteita ei pian ole.
Miten voi sitten auttaa? Ensimmäisenä, osta kotimaista, puhu hyvää ja kysy alkutuottajan kuulumisia.