Menetetyt vessareissut ja muita isyyden ominaisuuksia

Rämpytiti rämp.

Oven ripa heiluu ylös ja alas, ylös ja alas.

– Isi, isi, tuu jo, aukaise heti.

Huokaus. Eikö nykyään saa istua edes vessassa rauhassa.

– Ei, vastaa viisivuotias, tuu heti.

Nukelta on irronnut pää. Kaksivuotiaan legotorni on romahtanut. Isin pitäisi rakentaa junarata, lähteä ulos, antaa välipalaa, lohduttaa, torua, selvittää, selittää, siivota, lukea satu, tehdä ruoka, rauhoitella kiukkua, leikkiä, tehdä temppuja.

Pahuksen ruuhkavuodet, niitä kait tässä sitten eletään.

Muistan aina, kun tiesin tulevani isäksi. Olin haljeta onnesta ja ylpeydestä.

Samalla tuskailin kaikkea, mikä tulee muuttumaan. Hyvästi oma aika, hyvästi parisuhdeaika, hyvästi harrastukset ja hitaat aamut, hyvästi elämä.

Samalla kuitenkin halusin valmistautua olemaan maailman paras isä. En se etäinen isukki, joka asuu töissä ja pitää sylissä harvoin. Sellaistahan mielikuvaa juroista suomalaisisistä viljellään.

Luin Sinkkoset, Cacciatoret ja neuvolasta saadut odotuskirjat. Touhuaisin totta kai lapsen kanssa sitä ja tätä, lukisin, laulaisin, opettaisin pienestä pitäen ongelmanratkaisua ihan vain siinä leikin ja muun sivutuotteena.

Samanlaisessa ristipaineessa elävät monet tämän päivän aikuiset, jotka odottavat lasta tai miettivät, olisiko niiden aika nyt vai ei kenties koskaan.

Vanhemmuus nähdään helposti uhkakuvana, joka riistää vapaan itsenäisyyden, heittää oman ihanan elämän nurin niskoin.

Kasvatustehtävä näyttäytyy valtavana ja haastavana vastuunottona, joka on täynnä vaatimuksia ja riskejä.

Se on yksi syy, miksi lapsia hankitaan entistä vanhempina. Entistä isompi osa ei halua lapsia ollenkaan.

Kun Suomessa puhutaan huolestuneesti alhaisista syntyvyyslukemista, unohdetaan, kuinka negatiivinen mielikuva vanhemmuudesta vallitsee.

Paljon totta mielikuvassa on, sitä ei voi kiistää. Vanhemmuus on rankka laji. Edes vessanpöntöllä et saa olla rauhassa.

Mutta silti vanhemmuutta määrittävät aivan liikaa tekniset seikat ja menetetyt asiat, se, mitä joudumme uhraamaan.

Miksei kukaan puhu tunteista? Miksei kukaan puhu siitä, kuinka ihanalta tuntuu, kun lapsi sanoo ensimmäisen kerran ”isi”?

Miksei siitä, kuinka ylpeä voi olla, kun lapsi oppii lukemaan?

Miksei siitä, kuinka lapsi osaa venyttää kiukun tunteesi äärimmilleen, mutta kuinka anteeksipyynnön jälkeen voi aina aloittaa alusta?

Miksei siitä, miten lapsi kasvattaa meitä aikuisia? Sillä sitä koko vanhemmuuden matka on ollut, yhtä omaa kasvutarinaa.

Syksyn ensimmäinen lehti kierii tuulen mukana asfalttia pitkin. Viisivuotias juoksee perään ja kaksivuotias kikattaa.

Isi, isi, miksi se on pudonnut siihen? Miksi tulee syksy? Mihin lehdet joutuu talvella? Kuoleeko ne? Kuoleeko lapsi-lehdetkin? Miksi, miksi, miksi?

Niin miksi, kysyy isi itseltäänkin. Matkalla hammaslääkäriin ehtii kokea niin paljon, että hämmästyn. Milloin unohdin, kuinka ihmeellinen yksi maassa lojuva lehti voikaan olla?

Hammaslääkärin odotushuonessa viisivuotias puristaa tiukasti kättä, jännittää. Kun kutsu käy, tervehtii hän reippaasti, istuu penkille, avaa suun.

Miten hienosti hän osaakaan käyttäytyä. Ja minä saan olla hänen isänsä!

Yhtäkkiä tässä hetkessä onkin kaikki, koko elämä. Minä, lapset ja puoliso. Muuta en tarvitse. Vain me, täynnä syvää onnea.