Laite ei osaa kasvattaa

Mistä tuo oikein luulee puhuvansa? Monien opettajien hämmästys on aito, kun he kuuntelevat opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasosen (kok.) kommentteja oppilasryhmien kasvamisesta.

Grahn-Laasosen mukaan asian herättämiin huoliin vastataan tuomalla kouluihin digitalisaatiota.

Opetusministeri on intoutunut puhumaan julkisuudessa digiloikasta, joka korjaa likipitäen kaiken koulumaailmasta. Rahaa hankkeeseen on varattu 90 miljoonaa euroa.

Moni opettaja tervehtii digitalisaatiota sinänsä ilolla. Se tuo opetukseen uusia mahdollisuuksia, uudenlaisia oppimisympäristöjä ja on yksinkertaisesti nykyaikaa.

Outoa on kuitenkin se kaikkivoipaisuus, jota digiloikkaan liitetään.

Opetusministeri Grahn-Laasonen ei ole täsmentänyt, mitä digitalisaatio perusopetuksessa hänen mielestään konkreettisesti tarkoittaa.

Käsitteeseen liittyvän yleisen tietämyksen valossa on vaikea uskoa, että se olisi ainakaan vastaus isojen oppilasryhmien ongelmiin.

Yksi suurimpia haasteita isossa ryhmässä on yksilöiden hukkuminen porukan sekaan. Kärsijöitä ovat oppilaat, kun opettajalla ei ole koskaan aikaa pysähtyä.

Tilannetta ei yhtään helpota se, että yhdessä ryhmässä saattaa nykyisten trendien mukaisesti olla yli puolenkymmentä lasta, jotka tarvitsevat erityistukea. He vievät opettajalta kaiken huomion.

Digitalisaation mainostetaan olevan vastaus yksilöllisiin oppimistarpeisiin. Opettajien työmäärää se ei silti helpota.

Jonkun täytyy edelleen räätälöidä kullekin oppilaalle oma opiskeluohjelmansa ja erityistä tukea tarvitsevat vaativat edelleen paljon huomiota.

Eivätkä laitteet ainakaan paranna suhdetta yksilöihin.

Laitteilla ei myöskään opeteta lapsia ja nuoria sosiaalisiksi toimijoiksi, jotka osaavat huomioida toisiaan ja tietävät mitä toisille ei saa tehdä.

Tämä koulun perustehtävä on monen opettajan mielestä jo nykyisin yksi suurimpia haasteita.

Digitalisaatio ei myöskään muuta ihmisen tapaa oppia, vaikka niin usein väitetäänkin.

Kasvatustieteen professorin Liisa Keltinkangas-Järvisen mukaan asiaan liittyy kummallista hypetystä.

Lääkärilehteen kirjoittamassaan kolumnissa professori teilaa näkemyksen, että nykylapset oppisivat asioita kuin itsestään, vain pelaamalla pelejä ja istumalla ruudun ääressä.

Professorin mukaan aiheesta ei ole tieteellistä näyttöä.

Keltinkangas-Järvisen tulkinnassa voi olla perää.

Lapsi tarvitsee yhä tuekseen aikuista ihmistä, laite ei osaa kasvattaa. Eikä tieto edelleenkään painu pääkoppaan ilman työtä ja ponnisteluja.