Köyhyys voi koitua kenen tahansa osaksi

Toimittajalta

Minun mummuni käveli 5-vuotiaana pitkiä metsätaipaleita talosta taloon ja kerjäsi leipää. Hänen äitinsä oli kova työntekijä, paiski hommia pellolla kuin mies, mutta uutteruudellakaan hän ei saanut lapsiaan ruokituksi.

Mummun siskot surivat, kun pieninkin joutui tien päälle. He itse olivat edenneet kerjuuretkiltä piioiksi vieraille. Niin teki mummukin heti, kun saavutti kypsän yhdeksän vuoden iän.

Kauhu, jota lapsena tunsin näiden tarinoiden äärellä, viilsi taas mieltäni, kun aamu-uutisissa selkäpuolelta kuvattu äiti kertoi joutuvansa sanomaan lapsille, ettei ole ruokaa.

Puhekanavalla toimittajat päivittelivät, ettei uskoisi sellaisen olevan Suomessa mahdollista. Minä uskon. Tilastojen ja omien kokemusten valossa se ei lopulta edes hämmästytä.

Ylen uutinen kertoi, että tammikuu näkyy avustusjärjestöissä piikkinä. Vuoden alussa läpsähtävät maksettavaksi esimerkiksi lääke- ja sairaalamaksuomavastuut. 50 euroa on toiselle pieni raha, mutta toiselle talouden kaatava katastrofi.

Uutisissa näkynyt selkä kertoo häpeästä. Vähävaraisen hartiat painaa entistä kyyrympään se tutkimustenkin välittämä tosiasia, että monet hyvin pärjäävät pitävät huonompiosaisten ahdinkoa itse aiheutettuna.

Osattomuuden taustalla on kuitenkin monenlaisia tarinoita; kontalleen mennyt yritys, hometalo, yksinhuoltajuus, vakava sairaus, velkaantumisen kierre.

Ne voivat iskeä keneen tahansa. Toisella on turvaverkko, joka kannattelee, toinen putoaa tyhjän päälle. Miten sinä selviäisit, jos yhtäkkiä menettäisit kotisi tai puolen vuoden tulot?

Köyhyys määrittää yhä useamman lapsenkin arkea. Huono-osaisuus periytyy, mutta myös lamaannuttaa. Asiat, jotka toisille ovat itsestäänselvyyksiä (kaverisynttärit, lomamatkat, uudet vaatteet, viikonlopun herkkuhetket) ovat itselle utopiaa.

Jo lapset oppivat häpeämään ja vetäytymään. Toivo karkaa kauas, kun näköpiirissä ei ole helpotusta.

Sanotaan, ettei raha ole ainoa ratkaisu köyhyysongelmaan. Se on varmasti totta. Rehellistä on silti myöntää, että tulonsiirrot eivät ole pysyneet muun yhteiskunnan kehityksen mukana. Tilastot kertovat, että esimerkiksi lapsilisän ostovoima on romahtanut samaan aikaan, kun lasten ja nuorten välttämättömät menot ovat kasvaneet.

Aina edes työssä käyvä ei pärjää kohtuullisesti,kuten ei pärjännyt mummoni äitikään. Erityisesti suurissa kaupungeissa elämisen hintalapun summa on hilautunut pilviin. Tavallisella palkalla ei juhlita.

Mummu kasvatti lapsensa sodan jälkeisessä niukkuudessa. He pääsivät toimeentuloon kiinni, kuka mitäkin reittiä. Jälkipolvien kohdalla mummo iloitsi hyvinvoinnista ja tuhansista mahdollisuuksista. Se kaikki oli hänestä ihmettä.

Aamu-uutisen pistellessä sydänalaa pelottaa, että tulevaisuuden Suomi liukuu vääjäämättä huonommille urille, Britanniasta jo raportoidulle tielle. Siksi on tärkeää, että köyhyydestä puhutaan, kerrotaan tarinoita todellisuudesta. Keksitään yhdessä ratkaisuja.

Mahdollisuuksien tasa-arvo on yksi keskustalainen perusperiaate. Se varmistaa koko yhteiskunnan menestyksen ja eteenpäin menemisen, pohjoismaisen ihmeen säilymisen. Sitä pitää tavoitella niin mummujen kuin muksujenkin kohdalla.

Meri Alaranta-Saukko Toimittaja