Ikäviä kysymyksiä?
“Uuden vaihteen löytäminen edellyttää realistisen todellisuuskuvan muodostamista.”
Näin ohjeistivat keskustaideologit Seppo Kääriäinen, Pekka Perttula ja Ossi Martikainen Kanava-lehden kirjoituksessaan pari viikkoa sitten.
Kolmikko peräänkuulutti ”välttämättömiä muutoksia”, jotta puolue pääsee eroon “alakierteestään”.
Analyysin kanssa ei parane aikailla.
Jos koronaepidemia ei sotke suunnitelmia, kansa kokoontuu kuntavaaliuurnille jo ensi huhtikuussa.
Gallupeissa noin 11 prosentin tietämille jämähtäneellä keskustalla on kova työ selvitä koettelemuksesta kunnialla.
Ei ole mikään salaisuus, että perussuomalaisten ykköstavoite on nitistää keskusta mahdollisimman monessa kunnassa.
Puoluejohtaja Jussi Halla-aho kertoi Politiikan toimittajien tentissä, että perussuomalaiset aikoo ratsastaa vaaleissa valtakunnallisilla teemoilla.
Se mätkii hallitusvastuussa raatavaa keskustaa niin valtion velkaantumisesta, EU-elpymispaketista kuin ilmastotoimistakin. Häikäilemätön veropopulismi kukkii PS:n toriteltoilla.
Puolueen toiminta on pirullista, mutta ei tavatonta. Puheet ovat harhaanjohtavia, mutta eivät kiellettyjä.
Keskustan alennustilaan Kääriäinen, Perttula ja Martikainen tarjoavat lääkkeiksi aate- ja ohjelmatyöhön panostamista. Lisäksi he virvoittaisivat järjestötoimintaa kouluttamalla kenttäväkeä.
Konsteista on ehkä apua tulevina vuosikymmeninä, mutta kuntavaalituskaa ne eivät ehdi lievittämään.
On myös hyvä huomata, että – kaikella kunnioituksella keskustakonkareita kohtaan – nykyisin ohjelmatyö kiinnostaa vain hyvin suppeaa puoluetoimijoiden ja tutkijoiden joukkoa.
Vaikka syitä keskustan kannatuskurimukseen voi varmasti löytää jopa vuosikymmenten takaa, äänestäjä tarkkailee päivänpolitiikkaa tässä ja nyt.
Yhä useammin äänestyspäätöstä ohjaavat ailahtelevat tunteet.
Siksi esitänkin kainosti muutamia pelkistettyjä kysymyksiä, jotka eivät edes yritä vertautua suurten auktoriteettien aatteelliseen syväkyntöön.
Pitääkö liian moni keskustan mahdollinen äänestäjä nykyistä hallitusta liian vasemmistolaisena tai vihreänä? Hallituksen sisäisistä kahnauksista on riittänyt otsikoita.
Eroaako Sanna Marinin (sd.) hallitus tekojensa tai vaikkapa vain retoriikkansa puolesta liikaa Juha Sipilän (kesk.) kauden eetoksesta?
Epäilemättä kylmät väreet kulkivat pitkin monen keskustalaisen selkäpiitä, kun hallitustunnustelija Antti Rinteellä (sd.) oli piikki auki, vaikka koronasta ei ollut vielä tietoakaan.
Nyt toki jokainen ymmärtää, että epidemia upottaa väistämättä valtion velkasuohon.
Mutta riittääkö luottoa siihen, että hallituskumppaneista on lopulta tasapainottamaan julkista taloutta?
Sopii myös kysyä, poksahtaako perussuomalaisten kannatuskupla vasta hallitusvastuussa.
Kuten puoluejohtaja Annika Saarikko totesi taannoin, Halla-ahon leirissä on nyt porukkaa, joka voisi yhtä hyvin tukea keskustaa…
Joku voi sanoa, että edelliset pohdinnat ovat liian yksinkertaistavia ja paljastavat esittäjänsä vajavaisen politiikan syvävirtojen tuntemuksen. Ja ah, ne antavat tilaa jälkiviisastelulle.
Ylemmyydentuntoon ei kuitenkaan ole varaa.
Politiikan seuraajat tietävät, että kuntapolitiikan kysymykset ovat etäällä valtakunnan tason kiistoista, mutta “so what?” – juuri isot asiat kiinnostavat monia.
Väitän, että niitä pohdiskellaan Pukinmäen Shellilläkin.
Vaikka aatteellisella syväluotaamisella on paikkansa, pitää myös tämän hetken kiperät kysymykset kohdata.
Niillä on kytköksensä puolueen kannatukseen – sillä luulisi olevan väliä koronakriisistä ja valtionhoidon tärkeydestä huolimatta.
Jos keskustaväki on kaunistelemattoman pohdinnan jälkeen varma asiastaan, on syytä käydä rinta rottingilla ja hyvällä omallatunnolla kuntavaalien kahinoihin.
Sen tuen ansaitsevat myös sukupolven taitavimmat keskustapoliitikot, jotka heittävät itsensä likoon parrasvaloissa joka päivä.