Tarja Kiviniemi:

Muistojen, puistojen Leningrad

Blogi

Tässä varttuneessa iässä ryhdymme usein muistelemaan. Yhtäkkiä huomaamme, että kaikesta tärkeästä on kulunut vähintään 20, 30 tai ehkä jopa 50 vuotta, kuten ripille pääsystä, ylioppilasjuhlista tai lasten syntymästä. 

Muistuipa siis mieleeni, mitä valmisteluja tein 40 vuotta sitten näin heinäkuun lopun päivinä. 

Elävästi on jäänyt mieleeni, miten kävelin pienen kotikaupunkini apteekkiin varustautumaan matkalle. 

– Mitäs saisi olla? 

– Hiilitabletteja. 

– Tuleeko muuta? 

– Onko teillä jotakin sellaista, mikä tehoaa torakoihin ja lutikoihin? 

– Onko niitä sisätiloissa? 

– On. Tai siis… 

Tässä vaiheessa tajusin, että 1980-luvun Suomessa ei ole kovin tavallista ilmoittaa apteekissa, että tarvitsen myrkkyä torakoita ja lutikoita vastaan ja että niitä on sisätiloissa! Alkoi siis selittäminen, että olen menossa Neuvostoliittoon ja pitää varautua siihen, että niitä on sisätiloissa. 

Sain siis pyöreän, kellertävän pahvirasian, jonka kannessa luki ”Täystuho 100. Lievästi myrkyllistä torjunta-ainetta”. Se lähti hiilitablettien ja vessapaperirullien välissä elokuun alussa kohti Leningradia. 

Bussissa tutustuin yhteen matkalaiseen, ja perillä hän kutsuikin minut majoittumaan kanssaan samaan neljän hengen huoneeseen. Huoneessa oli neljä sänkyä, yksi vaatekaappi, pöytä ja neljä tuolia.

En edes muista, kuinka monta huonetta samassa kerroksessa oli, mutta käytössä oli yhteinen keittiö. Siellä oli kaasuhella. Oli myös kylpyhuone, jossa oli pitkä rivi lavuaareja. Elokuun ajan kuuma vesi oli poikki, kuten oli tavallista, ja peseytyminen ja pyykinpesu tapahtui siis hellalla vettä kuumentamalla ja sitä isoon alumiinivatiin lantraamalla.

Kerran kuukauden aikana pääsimme suomalaisten rakentaman hotelli Pulkovskajan saunaan. 

Kahdessa ylimmässä kerroksessa Boytsovan poikkikatu 7:n asuntolassa asuivat suomalaiset kielikurssilaiset.

Jo kuukauden paikalla olleet kahden kuukauden kurssilaiset olivat sopineet vessojen jaon ja siivouksen: miesten vessa oli viidennessä ja naisten vessa kuudennessa kerroksessa. Päivittäin niiden roskakorit (joihin käytetyt vessapaperit pantiin) tyhjennettiin ja pöntöt pestiin jollakin desinfiointiliuoksella. 

Me neljä tyttöä asuimme viidennessä kerroksessa. Talon hissi oli miltei aina pois käytöstä, joten kunto koheni portaita kiivetessä. Kävelyä kertyi kaupungilla kulkiessa, vaikka paljon käytimme myös etenkin metroa.

Itselläni oli jalassa useimmiten lenkkitossujen tapaiset jalkineet, joissa oli pohjakuviossa nappuloita kuin jalkapallokengissä. Kuukauden jälkeen nappulat olivat täysin kuluneet tossujen pohjista. Olisipa silloin ollut askelmittari käytössä! 

Aamupäivisin meillä oli oppitunteja, ja itselleni osui todella hyvä opettaja. Ensimmäiseksi taisimme opetella laulamaan laulua mahtavasta Leningradista: ”Kaupunki vapaan Nevan rannalla, työmme maineen kaupunki…” (suomeksi sanat romanttisemmat, esim. Topi Sorsakosken ja Agentsin ”Leningrad”).

Käännöslauseissa kuvattiin, miten Iisakin kirkon kupoleita kullattaessa työvoimaa kuoli elohopeahöyryihin. Myöhemmin tulkkina toimiessani harvemmin tosin törmäsin tuohon sanastoon. 

Alkeellisista oloista huolimatta kielitaito kohosi tuon kuukauden aikana valtavan harppauksen, muodostui elinikäisiä ystävyyssuhteita ja ainainen kaipuu Nevan rantojen upeaan kaupunkiin. 

Niin, ja se Täystuho. Sitä tarvittiin. Jo ensimmäisenä aamuna nitistin lakanaltani lutikan ja havaitsin puremia. Nukuimme jatkossa valot päällä ja ikkunat auki välillä helteiseenkin kaupunkiin.

Tuloksena oli, että enemmän kuin lutikat purivat, meitä pistivät sosialismin hyttyset!

Tarja Kiviniemi Tarja Kiviniemi on teologian maisteri ja keskustanaisten Satakunnan piirin toiminnanjohtaja. Järjestötyö on lähellä Kiviniemen sydäntä. Keskustan lisäksi luottamustehtäviä on niin maa- ja kotitalousnaisissa kuin Suomi-Venäjä-seurassa. Kiviniemi on työskennellyt myös venäjän kielen tulkkina ja opettajana.