Mummorakkautta sydämen täydeltä
Kukapa meistä ei olisi joskus ihmetellyt, miten lapsenlapsen syntymä tuntuu saavan järkevinä pitämämme ihmiset aivan pois tolaltaan.
Monet myös tuntuvat ottavan miltei elämäntehtäväkseen jälkikasvusta huolehtimisen. Huvipuistot, laivareissut, kesä- ja talvilomamatkat, koulukyydit kaikenmaailman lahjoista puhumattakaan hoituvat isovanhempien toimesta kuin tanssi.
Hieraiset toisenkin kerran silmiäsi ja korviasi: Mikä näitäkin täyspäisiä ja tasaisia ihmisiä voi noin hetkauttaa?
Mutta tunnustan: Omakin maailma väännähti pois raiteiltaan jo siinä vaiheessa, kun kuulin, että tyttäreni odotti perheenlisäystä. Kun poikanen sitten melko tasan 11 kuukautta sitten syntyi, oli vaikea pysyä nahoissaan.
Vaikka en ollut nähnyt vielä vilaustakaan tuosta pakkauksesta, edes valokuvaa, sydän oli pakahtua, paitsi suuresta ilosta, myös valtavasta rakkaudesta tuota tuntematonta olentoa kohtaan.
Lapsen syntymä on ihmisen elämän suurimpia hetkiä. Muutama vuosi sitten keski-ikäisiltä opiskelijoilta kysyttiin, mikä on ollut tärkeintä ja hienointa elämässä. Aika yksimielisesti äidit ja isät vastasivat, että lasten syntymä.
Nyt lapsenlapsen syntyessä vasta pysähdyin miettimään, kuinka outo ja erikoinen asia lapsen kehitys ja syntymä on. Ihmeellistä on myös se, että samoista vanhemmista syntyy usein hyvin erilaisia lapsia eli kaikki olemme yksilöitä.
Vaikka lapset syntymänsä jälkeen ovat alkuun kovin avuttomia, miten sitkeitä ja älykkäitä olentoja ne kuitenkin ovat.
Parin ensimmäisen vuoden aikana lapsen kehitys on myös huikeaa. Kapalosta lähtee liikkeelle tarmokas pikkuihminen, joka hetken päästä puhua pulputtaa ja tutkii ympäristöään aivan käsittämättömällä uteliaisuudella. Hengästyttävää!
Nuo pienet ihmiset ovat myös ajatuksissamme jatkuvasti. Nykytekniikan avulla on mukava saada valokuvia ja videoita, joita voi ilokseen pyöritellä useaan kertaan. Ruutujen välityksellä voi myös olla yhteydessä, jotta mummujen ja pappojen äänet tulevat tutuiksi, vaikka ei kovin usein pystyisi tapaamaan.
Oma rakkauden lajinsa on isovanhempien rakkaus.
Olen usein ajatellut, että omat mummuni varmasti ajattelivat paljon lapsenlapsiaan. Toisella mummulla meitä oli vain kaksi, mutta toisella parikymmentä.
Ajattelen, että nuo mummut – ja varmaan papatkin – myös rukoilivat meidän puolestamme. Uskon noiden hyvien ajatusten, rukousten ja pyyteettömän rakkauden seuraavan meitä elämämme aikana vielä silloinkin, kun nuo mummut ja pappat itse ovat jo päättäneet maallisen vaelluksensa.
Maailmassa on paljon rakkautta, mutta paljon lisääkin sitä tänne varmaan mahtuisi. Oma rakkauden lajinsa on isovanhempien rakkaus.
Kantakoon tämä ”mummorakkaus” lapsiamme ja lastenlapsiamme edelleen turvallisesti tulevaisuuteen.