Suomi tarvitsee oman ruokapolitiikan ja ruokastrategian
Metsäneuvoston toimesta on juuri valmistunut kansallisen metsästrategian päivitys.
Vastaavaa yhtä järeää ja kattavaa kansallista ruokastrategiaa meillä Suomessa ei ole. Meillä ei myöskään ole metsäteollisuuteemme vertautuvaa yhtä menestyvää ruokasektoria.
Ehkä yritysjohtajataustastani johtuen näen tässä selvän yhteyden. Me emme puhu ruokajärjestelmän sisällä yhteisestä strategiasta, yhteisistä tavoitteista, saati yhteisestä sitoutumisesta.
Emme, vaikka ruokajärjestelmä muodostaa arvoketjun, jossa keskinäisriippuvuus on poikkeuksellisen kiinteä. Tämä kokonaisuus ei toimi parhaalla mahdollisella tavalla.
Tilanne muistuttaa enemmän ajelehtimista ja ulospäin vielä lisäksi hyvin riitaisaa ja tietoiseen vastakkainasetteluun pyrkivää porukkaa. Näistä lähtökohdista on vaikea odottaa samanlaista menestystä, joka kuvastaa metsäsektoriamme.
Yhteisen strategisen tahtotilan muotoutumisen esteenä on myös se, että alkutuotantoa ohjaa erittäin vahvalla otteella maatalouspolitiikka ja elintarviketeollisuutta sekä kauppaa enemmän markkinat ja myös markkinataloudesta kumpuava elinkeinopolitiikka.
Yhteiskunnan merkittävään tukeen nojautuvalle maatalouspolitiikalle leimaa antavaa on ollut nihkeän uudistumisen sijaan olemassa olevien rakenteiden ja toimintamallien säilyttäminen ennallaan.
Edunvalvonnassa ja sitä vahvasti myötäilevässä poliittisessa päätöksenteossa korostuu kohderyhmän eli tuottajien miellyttäminen lyhyellä aikavälillä, ei se mikä olisi heidän toimeentulonsa pitkäjänteisen kehittämisen näkökulmasta parasta yli ajan.
Siirtymää tuotantolähtöisyydestä kysyntälähtöisyyteen on kohtalokasta vastustaa.
Suomalainen ruokajärjestelmä pystyy paljon parempaan. Siitä olen varma. Ei kuitenkaan ilman yhteistä maalia.
Ruokajärjestelmän – ei vähiten alkutuottajien – edun nimissä vallitsevia valtarakenteita pitäisi pystyä muuttamaan ja hallinnollisia siiloja tulisi pystyä purkamaan.
Toteutuneet näytöt jopa useamman vuosikymmenen ajalta talouden heikkoina lukuina ja erittäin nopeana jatkuva ruokasektorin toimintaympäristön muutosvauhti yhdessä riittävät kyllä todentamaan, että toimintamallimme kaipaavat merkittävää uudistamista, ehkä jopa räjäyttämistä.
Suomi tarvitsee oman ruokapolitiikan ja edelleen me tarvitsemme kansallisen ruokastrategian. Ja vielä niin, että molemmissa painottuu vahvasti markkinoiden ohjaus.
Ruokapolitiikka tulisi nähdä osana elinkeinopolitiikkaa. Samalla muistaen, että elinkeinopolitiikan tehtävänä on edistää yritysten syntymistä, toimintaa, kasvua ja kilpailukykyä. Ja tässä viitekehyksessä maatila on myös yritys.
Maatalouspolitiikan roolina olisi tukea ruokapolitiikan ja ruokastrategian toimeenpanoa.
Huolimatta vallitsevien hallintorakenteiden aiheuttamasta merkittävästä kitkasta, kohti kansallista ruokapolitiikkaa ja sitä liiketoiminnallisesti ohjaavaa kansallista ruokastrategiaa alastrategioineen tulee määrätietoisesti pyrkiä.
Ilmastonmuutos draiverina globaalissa ruuantuotannon työnjaossa Suomen painoarvo kasvaa samalla kun kuluttajien ruokatottumukset muuttuvat. Ehkä jopa kiihtyvällä vauhdilla.
Ei ole kenenkään ruuantuotannosta oikeasti toimeentulonsa saavan etu edetä kohti uudenlaista toimintaympäristöä hallitsemattomasti.
Siirtymää tuotantolähtöisyydestä kysyntälähtöisyyteen on kohtalokasta vastustaa.
On kohtuullista, että yrittäjät tietäisivät mitä heidän odotetaan maatiloillaan tuottavan, millä on kysyntää?
Valtavan iso kysymys huolella harkittavaksi ja ennakoitavaksi on kasvi- ja kotieläintuotannon keskinäinen painotus lyhyellä ja pitkällä aikavälillä.
