Tunteita ja tuoksuja hallituksessa
Vaalikautta on kulunut kaksi ja puoli vuotta. Keskusta lähti alkukesästä 2019 hallitukseen vaalitappion ja hallitusväsymyksen siivittämänä. Suomen kuntoon laittaminen, kovat leikkauspäätökset välttämättömine kiky-sopimuksineen koettelivat suosiota ja söivät kannatustamme: kansa ei palkinnut maan talouden pelastamisesta. Uskon, että Juha Sipilän nimi asetetaan aikanaan pääministerinä historian merkittävimpien joukkoon.
Ajatusten kääntäminen asentoon, jossa menemme yhteistyöhön heidän kanssaan, jotka arvostelivat ja ivasivat melkein jokaista risahdusta jalkojemme alla edellisellä vaalikaudella, oli vaikea. Tunne toki saattoi olla sama toisellakin puolella, uudet vihreät kansanedustajat suhtautuivat hämmennyksen sekaisin tuntein meihin maakuntien kepulaisiin vaalikauden alussa. Heti alkuun oli selvää se, että keskustan ja sdp:n eduskuntaryhmien välille syntyy luontevaa yhteistyötä eduskuntatyössä. Se on kantanut ja pelastanut monta hyvää asiaa, joista muiden hallituspuolueiden kanssa on ollut erimielisyys.
Ratkaisu hallitukseen lähdöstä tehtiin niillä käsityksillä, mitä meillä tuolloin oli. Moni meistä, kuten minäkin, oli pitkään toivonut punamultayhteistyön kunnian palauttamista. Menneiden vuosikymmenten punamulta oli maan menestyksen tae. Poliittista vääntöä ja lehmänkauppaa käytiin. Sen hienoja hedelmiä olivat muun muassa peruskoulu, hyvinvointipalvelut, kotihoidontuki ja kehitysaluepolitiikka eli maan eri osien kehittäminen.
Kaiken tämän ohella huolehdittiin jatkuvasti talouskasvun edellytyksistä ja julkisen talouden tasapainosta. Nyt hallituksessa on nähty eripuraa, mitä kaikkien hallitusten elämään kuuluu. Eteenpäin päästään varmistamalla, että suunta on yhteinen.
Vaalikauden alussa neuvoteltiin hyvä hallitusohjelma. Myös lisämenoista sovittiin, talouden ison linjan osana, johon olennaisesti kuuluvat työllisyystoimet. Korona kuitenkin mullisti tilanteen, viime vuonna jouduttiin tekemään peräti seitsemän lisätalousarviota ja velkaa otettiin 19,7 miljardia, josta suurin osa eli 17,5 miljardia meni suoraan koronaepidemian hoitamiseen. Näillä toimilla on turvattu kuntia, valtiota, yrityksiä ja tärkeintä eli ihmisten terveyttä. Muutkin Euroopan maat ovat velkaantuneet kovaa vauhtia. Joskus velka on kuitenkin maksettava.
On esitetty, että ilmastonmuutoksen torjuntaan liittyvät toimet olisivat ”muita menoja parempia” ja olisivat menokehyksen ulkopuolella. Ilmastopolitiikkaa vaivaa kummallinen valtiojohtoinen ja hallintokeskeinen ajattelutapa. Politiikkakuplan ulkopuolella yrityksissä on menossa jo hurja vihreä siirtymä, jossa investoidaan puhtaan teknologian tuotantoon. Tämä luo teollista työtä ja alihankintaa Suomen eri alueille.
Haaveilu massiivisesta velalla tehtävästä ilmastoinvestoinnista veronmaksajien kustannuksella on erikoinen linja. Todelliset ratkaisijat ovat yrityksissä, joiden tuotekehityksen ja keksintöjen kautta ilmastonmuutos torjutaan. Nämä innovaatiot tuottavat teollista työtä jo omassa kotimaakunnassani Keski-Suomessakin merkittävästi. Siksi olennaista on luoda hyvä investointiympäristö yksityiselle sektorille, joka kuitenkin ne tarvittavat ratkaisut tuottaa.
Vihreä siirtymä ei ole ainut asia, mikä on tulossa EU-pöydistä meidän työpöydillemme eduskuntaan. EU:n osalta ollaan ison päätöksenteon kynnyksellä.
Unionista on tulossa kovaa vauhtia tulonsiirtounioni, jossa rahoitamme moraalittoman taloudenpidon maiden kehnoa taloudenpitoa. Suomen on valittava linjansa, joka mielestäni on oltava koskivene ajopuun sijaan. Ajautuminen Ranskan ja kumppaneiden haikailemaan pysyvään yhteisvastuulliseen rahanjakounioniin pitää estää.
