Terve, muttei liikaa
Suomalainen tervehtimiskulttuuri on aina ollut hienovaraista. Meillä tervehditään harkiten, säästellen ja usein vain, jos tilanne aivan pakottaa. Nyökkäys riittää. Katsekontakti on jo puolikas keskustelu.
Sitten tuli korona ja teki tästä kaikesta virallisesti hyväksyttyä.
Kättely, tuo sosiaalinen koetinkivi, oli suomalaiselle jo valmiiksi hieman hankala. Se vaati nopeaa päätöksentekoa: ojennanko käden vai en, kumpi aloittaa, puristanko liikaa vai liian vähän?
Korona ratkaisi ongelman kerralla. Kättelystä tuli kiellettyä, ja suomalainen huokaisi helpotuksesta. Vihdoin oli lupa pitää kädet taskuissa ilman, että vaikutti töykeältä.
Tilalle tuli uusia tervehtimistapoja. Kyynärpäitä kolisteltiin hetken, kunnes sekin alkoi tuntua liian läheiseltä. Heilautus ilmassa, nopea nyökkäys tai pelkkä “moi” turvallisen välimatkan päästä osoittautuivat täysin riittäviksi.
Toisaalta heilautuksen pystyi personoimaan aina tervehdyksen kohteen mukaan. Moni huomasi, ettei kosketusta ollut kaivannut lainkaan.
Korona teki näkyväksi sen, minkä suomalainen oli aina tiennyt: tervehtiminen ei vaadi fyysistä kontaktia ollakseen kohteliasta. Työpaikoilla huomattiin, että asiat hoituvat erinomaisesti ilman kättelykierroksia. Aamun “huomenta” sanotaan huoneelle, ei yksittäisille ihmisille, ja Teams-palaverissa nyökätään kameralle, jos sitäkään.
Julkisissa tiloissa uusi normaali tuntui yllättävän luontevalta. Hississä maski kasvoilla vapautti small talkin paineesta. Lenkkipolulla tervehdittiin kaukaa tai ei ollenkaan, eikä kukaan loukkaantunut. Kaikki ymmärsivät.
Ehkä korona ei muuttanut suomalaista tervehtimiskulttuuria, vaan vahvisti sen. Me emme ole epäystävällisiä – me olemme hillittyjä. Kun tervehdys tulee, se on lyhyt ja asiallinen. Ei liikaa sanoja, ei turhaa kosketusta.
Ja kun kättely ei enää ole oletus, moni toivoo hiljaa, ettei siitä koskaan tulekaan. Mutta, Sinä, joka lähdet eduskuntavaaleihin ehdokkaaksi, pään tulee keikkua joka suuntaan, muttei liikaa.