Puhutaan asioista, ei Alkiosta
Vuosikymmenten aikana keskustassa on puhuttu paljon siitä, että keskustan on palattava ”Alkion linjalle”. Alkion ajatukset ja aate ovat arvokkaita ja luoneet pohjaa keskustaliikkeen synnylle ja puolueemme menestykselle.
Otsikkoni kritiikkini kohdistuu siihen, että jos puhumme Alkiosta, kukaan ei ymmärrä viestiämme. Valitettavasti vain ani harvalle suomalaiselle Santeri Alkion nimi sanoo yhtään mitään. Moni keskusta-aktiivi on tutustunut Alkion ajatuksiin, keskiverto suomalainen ei.
Tällä vaalikaudella olemme kulkeneet kriisistä toiseen. Nytkin edessä on vaikea talvi. Vaikeinta lienee epävarmuus tulevasta. Se on varmaa, että valtio velkaantuu, Suomi vajoaa taantumaan ja ihmiset kamppailevat toimeentulonsa kanssa. Kuvaa ei kannata kaunistella.
Enemmistöllä suomalaisista on nyt huolena miten omalla työllään tulee toimeen kasvavien kustannusten kanssa. Useimmat meistä haluavat ansaita oman leipänsä työllä tai yrittäjyydellä. Emme halua yhteiskuntaa, jossa verotetaan koko ajan yhä enemmän ja yhä useamman toimeentulo perustuu tukien saamiseen.
Edessä saattaa olla keskiluokan kapina. Keskituloisia suomalaisia ei sosiaaliturvajärjestelmämme auta, kun omalla työllä ei enää pärjää kasvavista kustannuksista. Kuka jaksaa kantaa huolta valtion taloudesta tai miettiä yhteistä vastuuta, jos omia ongelmia on paljon ja sähkölaskusta ei selviä.
Politiikassa tämä tarkoittaa paluuta perusasioihin. Yhteiskunnallisilla päätöksillä voimme vaikuttaa kehitykseen. Meidän tulee luoda sellaisia elinympäristöjä, jotka suosivat aktiivista elämäntapaa. Kaikki turha lainsäädäntö ja byrokratia, joka kahlitsee ihmisten omatoimisuutta, on karsittava pois.
Maaseudulla pienillä tuloilla pärjääminen näyttää olevan kuitenkin helpompaa kuin kaupungeissa. Toimeentulo tulee usein monista pienistä lähteistä ja leipää jatketaan luonnosta metsästämällä, kalastamalla ja marjoja poimimalla.
Tämän kertovat myös tilastot hämmentävällä tavalla. Kelan tilastojen mukaan toimeentulotuen perusosaa maksetaan eniten Vantaa-Keravan hyvinvointialueella (12 prosenttia asukkaista) ja Helsingin kaupungissa (yli 10 prosenttia asukkaista). Samoihin kuntiin menee myös suurin osa asumistuistamme. Vähiten toimeentulotuen saajia on niin lukumääräisesti kuin väestöön suhteutettuna köyhimpinä pidetyissä maakunnissa Kainuussa, Lapissa ja Pohjanmaan maakunnissa.
Vetämättä muita johtopäätöksiä uskallan sanoa, että meidän on voimakkaammin tuettava ihmisiä aktiivisesti toimeliaisuuteen ja kannustaa kantamaan nykyistä enemmän omaa vastuutaan hyvinvoinnistaan kaikilla tavoilla niin kaupungeissa kuin maaseudulla. Sanoihan Alkiokin aikoinaan: ”Yhteiskunnan on velvollisuus pitää huolta jokaisen jäsenensä hyvinvoinnin mahdollisuudesta, mutta siihen sisältyy jokaista yksilöä syvästi velvoittava käsky panna kaikkensa alttiiksi yhteisen edun puolesta.”