On konsensuksen aika
Jos suomalainen politiikka on jotain viime vuosikymmenet ollut, se on ollut konsensuspolitiikkaa. Isoimmat asiat on pyritty sopimaan ja päättämään yhdessä. Siihen on myös pystytty.
Paasikiven-Kekkosen-linja ja Korpilampi ovat konsensuspolitiikan merkkipaaluja. Laajahkolla yhteisymmärryksellä vietiin läpi myös kansanterveyslaki ja peruskoulu-uudistus.
Näissä asioissa on ollut kyse Suomen turvallisuudesta, taloudesta ja suomalaisten hyvinvoinnista.
Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa yksimielisyyttä, tai ainakin yksituumaisuutta, on onneksi edelleen. Myös tasavallan presidentti on osaltaan sitä rakentanut.
Muutoin yhteisymmärryksestä ei ole tietoakaan.
Työmarkkinoilla kolmikanta on yskinyt jo pidemmän aikaa, koska ei ole ollut sopimisen eikä sopeutumisen kykyä.
Sote-uudistusta on tehty yli kymmenen vuotta, koska puolue- ja valtapolitiikka ovat menneet muun edelle. Tässä on myös keskustalla peiliin katsomista.
Koronapolitiikasta sentään sovittiin yli hallitus-oppositiorajan vuosi sitten. Nyt kuntavaalien siirtämisestä ei enää saatu aikaan yksimielisyyttä. Sama tilanne näyttää olevan liikkumisrajoitusten kanssa.
Puolueet liukuvat kohti laitoja, yhä kauemmas toisistaan. Yksipuolinen ehdottomuus jyllää, kun ideologiasta on tullut itseisarvo.
Tätäkö on suomalaisen politiikan tulevaisuus? Loputonta vastakkainasettelua hallituksessa, eduskunnassa, työmarkkinoilla ja muualla yhteiskunnassa?
Se on pysäyttävä näkymä jo sellaisenaan. Ja se on hätkähdyttävä näkymä etenkin tässä tilanteessa.
Eikö Suomi päinvastoin juuri nyt tarvitse konsensuspolitiikkaa?
Ei konsensuksen vuoksi, vaan selviytymisen vuoksi. Suomen selviytymisestähän tässä on nyt kyse.
Korona pitää nujertaa. Myös sen taloudelliset ja yhteiskunnalliset seuraukset pitää hoitaa. Ja pidemmällä aikavälillä tämä maa pitää saada takaisin jaloilleen.
Suomi ei selviydy, jos sopimisen kykyä, yhteistyön kykyä ja ennen muuta päätöksentekokykyä ei ole.
Kaikkia kolmea on historiamme murrosaikoina tästä maasta löytynyt.
Löytyykö nyt?
Lopuksi: minulle konsensuspolitiikka ei tarkoita mitään pakotettua yksimielisyyttä. Vaan keskustelun kautta rakennettua yhteisymmärrystä.
Sellaiseen meininkiin mahtuvat erilaiset näkemykset ja poliittiset erot.
Tehtävä yhdistää – parlamentaarisesti ja laajemminkin.