Kuulkaa hiljaiset maan

He eivät huuda toreilla eivätkä twiittaa mielipiteitään. He eivät vaadi huomiota, mutta kantavat yhteiskuntaa harteillaan. He ovat hiljaiset. He, joiden ääni ei kuulu, mutta joiden hiljaisuus puhuu enemmän kuin moni huuto.

Juha Tapio laulaa: ”Kuulkaa hiljaiset maan, ylöspäin me saamme katseen kohottaa.” Se on toivon säe, mutta myös muistutus: hiljaisuus ei ole näkymättömyyttä. Se voi olla perisuomalaista harkintaa, kunnioitusta. Joskus väsymystä, kun ei enää jaksa puhua.

Poliittinen keskustelu suosii äänekkäitä. Algoritmit nostavat esiin kärjistyksiä, ja maltillisuus jää varjoon. Mutta hiljaisuus voi olla syvää huolta, joka ei mahdu iskulauseisiin. Kun kylän koulu lakkautetaan, ei ehkä synny mielenosoitusta, vaan syntyy hiljainen suru, joka muuttaa yhteisön rakenteita.

Miten hiljaiset saadaan kuuluviin? Keskustan alkiolainen perintö tarjoaa siihen vastauksia. Santeri Alkio uskoi, että jokaisella ihmisellä on arvo. Ei vain asemansa tai äänensä voimakkuuden vuoksi, vaan ihmisyyden perusteella. Alkiolaisuus korostaa paikallisyhteisöjen merkitystä, osallisuutta ja vastuuta. Se kutsuu politiikkaa palaamaan ihmisen äärelle, sinne missä elämä tapahtuu: kylille, hoivakotiin, pellon reunalle.

On aika kuulla ne, jotka eivät huuda.

Demokratia ei ole vain vaaleja. Se on kuulemista, kohtaamista ja yhteistä vastuuta. Hiljaiset eivät kaipaa sääliä, vaan mahdollisuuksia. Heidän ääntään ei voi mitata desibeleissä, mutta se kuuluu siellä, missä arki tapahtuu.

Juha Tapion säkeessä on kuultavissa lupaus. Se ei ole vain runollinen toteamus. Se on poliittinen velvoite. On aika kuulla ne, jotka eivät huuda. Antaa aikaa niille, jotka eivät vaadi. Ja rakentaa yhteiskuntaa, jossa hiljaisetkin ovat osa yhteistä ääntä.