Tervetuloa työelämään – kokemusta vaaditaan
Alkuvuosi tarkoittaa suurimmalle osalle korkeakouluopiskelijoista intensiivisintä työ- ja harjoittelupaikkojen hakuaikaa. Monet paikat on jo täytetty, usein satojen tai tuhansien hakijoiden joukosta.
Tammikuun lopulla useat mediat uutisoivat radikaalisti heikentyneestä harjoittelupaikkatilanteesta sosiaali- ja terveysalalla, jossa käytännön osaamisen kerryttäminen olisi elintärkeää.
Samanlaisia haasteita harjoittelupaikkojen saatavuuden suhteen on kerrottu viimevuosina esiintyvän myös muilla korkeakoulualoilla, joissa niin ikään harjoittelupaikkojen määrä on laskenut ja yhä vähempiä paikkoja tavoittelee yhä useampi opiskelija.
On kestämätön ajatus, että aloilla, joilla työllisyystilanteesta huolimatta osaajapulaa todellisesti on, opiskelijoiden valmistuminen viivästyy jopa vuodella siksi, että harjoitteluja ei ole ollut mahdollista suorittaa paikan puuttumisen vuoksi.
Mutta entäs niiden alojen opiskelijat, joilla harjoittelut eivät kuulu pakollisena osana tutkinnon suorittamiseen? Kuka huolehtii siitä, että työkokemusta on tarjolla myös näiden alojen opiskelijoille, joita usein osaajapulasta puhuttaessa peräänkuulutetaan?
Yliopistoissa yhä useamman valmistuneen opiskelijan tilanne on työelämään astuessa se, ettei käytännön kokemusta oman alan töiden tai harjoittelujen kautta ole pystytty hankkimaan.
Paradoksaalisesti työelämä ja nykyiset, entistä harvemmat korkeakoulutetuille suunnatut työpaikat, odottavat osaamista ja näyttöä aiemmasta alan työkokemuksesta.
Astupas siinä sitten työelämään, kun kymmen- tai satapäiseksi paisuneesta hakijajoukosta valitaan aina se enemmän osaamista ja kokemusta omaava tyyppi.
Suurin osa yliopistotutkinnoista Suomessa ei systemaattisesti vaadi harjoittelua osana tutkintoa, jolloin myös oppilaitoksen vastuu mahdollisten harjoittelupaikkojen järjestämisestä opiskelijoille kasaantuu opiskelijalle itselleen.
Kun soppaan lisätään vielä se, että yliopistojen myöntämät harjoittelutuet ja niiden ehdot vaihtelevat yliopistoittain, on alhaisempaa harjoittelutukea saava tai huonommilla ehdoilla varustetun tuen omaava opiskelija usein myös epäedullisessa tilanteessa kilpailussa paikoista.
Työkokemuksesta on tullut hiljainen vaatimus työelämään kelpuuttavalle tutkinnolle – myös aloilla, joilla se ei ole virallinen osa sitä.
Haastankin keskustalaiset päättäjät ajattelemaan, miten voisimme jatkossa paremmin yhteiskuntana tukea ja turvata korkeakoulutettujen työelämäkokemuksen kartuttamista jo opiskeluaikana. Jo pelkästään yliopistojen harjoittelutukikäytäntöjen räikeät eriävyydet ovat itsessään haaste taklattavaksi.
Jos nykyinen työelämäkulttuuri vaatii valmistuneilta kokemusta, on sitä pystyttävä jo opiskeluaikana tarjoamaan. Muuten olemme tilanteessa, jossa opiskelijat valmistuvat entistä enenevässä määrin kortistoon odottelemaan sitä surullisenkuuluisaa työkokemusta.