Piikana ravikuninkaan hovissa
Palvelin ravikuninkaan hovipiikana vuosikymmenen ajan.
Pesti jatkuu edelleen. Kiillotin juuri pokaalit.
Vanhat ravipalkinnot pitää palauttaa täyteen loistoonsa aina ennen Kuninkuusraveja.
Tiedän, miltä Seinäjoelle viikonloppuna kokoontuvista hevosten taustavoimista tuntuu.
Nauttikaa, tuli seppelettä tai ei.
Kasvoin aikana, jolloin hevosilla tehtiin arkisia töitä. Hevosia ostettiin ja myytiin vetovoimaksi savotoille.
Vain parhailla kilpailtiin.
Oma hevosemme kruunattiin ravikuninkaaksi Turun vanhalla hippoksella 1963.
Muistan kisoista päätösmatkan eli 3 000 metrin viimeisen kierroksen. Tapahtui jotakin unenomaista. Hevosemme aloitti kirin takasuoralla ja juoksi maaliin kaukana kanssakilpailijoistaan.
Piinallisen odottelun jälkeen selvisi, että seppele pujotettiin Eri-Pojan kaulaan.
Naapurin pojista kasvoi oikeita ravilegendoja.
Kuninkuudesta alkoi melkoinen pyöritys.
Ensimmäiset onnittelijat odottivat pihalla, kun kuningas saapui hovinsa kanssa kaukaa Turusta pohjolan valkeaan kaupunkiin.
Taloon tuli vakavia miehiä tummissa puvuissa, vaasien ja kukkapuskien kanssa. Pidettiin juhlavia puheita. Talo tarjosi kakkukahvit. Onneksi Antellin leipomo oli lähellä.
Kuninkaan hovista tehtiin isoja juttuja lehtiin. Äiti harmitteli vuosikymmeniä, miten kuviin sattui arkinen liina, ei se parempi tuuki.
Kuningas suhtautui hälinään tyynesti. Se osasi kyllä poseerata koko 149 senttisen korkeutensa edestä.
Kuningas jatkoi kilpailemista pitkään.
Toinen seppele jäi haaveeksi, mutta kakkos- ja kolmossijoituksia tuli useita. Tuli voittoja milloin maililta, milloin kolmeltatonnilta.
Tyynesti kuningas otti vastaan tiedon, että myös naapuritallin Puhemies seppelöitiin ravikuninkaaksi.
Eipä ole Oulu kuninkaitaan muistanut. Taisi vanhan puutaloalueen elämä olla kaupungin herroille vähän liian rahvaanomaista.
Hovipiikana pääsin ja jouduin moniin hommiin.
Kuninkaan ruokalistalla oli heiniä, kauroja, pellavansiemenvettä, porkkanoita, kuivattuja leipiä. Ja herkkuna sokeripaloja.
Peltotöihin osallistuttiin kykyjen ja voimien mukaan. Kuningas veti äestä ja kylvökonetta, osallistui perunanistutukseen, multaukseen ja nostoon. Haravakonetta pääsin ajamaan heti kun jalka ylsi polkimelle.
Hovipiikana sain ajaa treenilenkkejä vanhalla lentokentällä ja kahluuttaa hevosta matalassa merenlahdessa.
Sain myös valjastaa ja pestä hevosta, huoltaa varusteita ja erityisesti rullata pinteleitä. Niitä käytettiin hevosen jaloissa.
Pääsin myös ravireissuille pitkin poikin Suomea. Opin, että Citroën Camionetten heikko kohta on kampiakseli ja muutamia muitakin vikoja siitä löytyi.
Luokkakaverit pääsivät kielikursseille ja eksoottisilta kuulostaneisiin kesätöihin ulkomaille.
Hovipiika vaikeni omista kesätöistään. Heinätöillä ja perunakuormien kuskauksilla ei kannattanut kehuskella, kun muut tytöt puhuivat meikeistä, muodista ja uusista poikaystävistä.
Tosi noloa olisi ollut tunnustaa, että palailin hevosen kanssa junan karjavaunussa Ouluun, kun auto jätti leikin kesken ja päätyi pajalle.
Sittemmin hovipiika on hoksannut, miten hienon ja värikkään vaiheen hän eli 1960-luvun Heinäpäässä, kahden kuninkaan korttelissa.
Naapurin pojista kasvoi oikeita ravilegendoja. Pekka Korpi, Jorma Kontio ja Antti Teivainen ovat edelleen lajinsa huippuja.
Hovipiikakin on oikein tyytyväinen, että vanhat pokaalit loistavat taas hyllyssään.
