SDP sai "tavallisen" puheenjohtajan
Kansanedustajan Antti Lindtman valittiin viikonvaihteessa SDP:n uudeksi puheenjohtajaksi Jyväskylän puoluekokouksessa. Hän voitti puolueen jäsenäänestyksessä ylivoimaisesti kansanedustaja Krista Kiurun.
Lindtmanin voittomarginaali kasvoi jopa odotettua suuremmaksi jäsenäänestyksessä, sillä hän sai peräti 78 prosenttia äänistä.
Ylivoimaisen voiton jälkeen Lindtman käytti valtakirjaansa puoluesihteerin vaalissa. Hän toivoi, että neljästä ehdokkaasta valittaisiin joko Mikkel Näkkäläjärvi tai Hanna Kuntsi.
Muut ehdokkaat ymmärsivät luopua lauantaina ennen puoluesihteerin valintaa. Lindtmanin suosikeista valittiin Näkkäläjärvi.
Uuden puheenjohtajan menettely herätti pahaa verta Jyväskylässä. Näkyvin protesti näkyi siinä, että vaalissa jätettiin 57 tyhjää äänestyslippua, runsaat 11 prosenttia kaikista äänistä.
Jopa puolueen varapuheenjohtajaksi valittu Matias Mäkynen paheksui Lindtmanin menettelyä jäsendemokratian vastaisena.
Lindtman sai näin kokea, miten ajat ovat muuttuneet. Vielä viime vuosituhannella SDP:n puheenjohtajien kanta ratkaisi monta kertaa puoluesihteerin valinnan.
Tunnetuin tapaus on Kalevi Sorsan valinta puoluesihteeriksi vuonna 1969 Turun puoluekokouksessa.
Puheenjohtaja Rafael Paasio halusi tehtävään puolueriidassa ryvettymättömän uuden kasvon. Muun muassa Unescossa uraa tehnyt Sorsa oli Turussa paikalla puoluekokouksen kansainvälisiä asioita käsittelevän valiokunnan sihteerin ominaisuudessa.
Sorsa ei ollut päässyt jäsenäänestyksessä edes puoluekokousedustajaksi, mutta niin vain ”kohtalon sormi” pysähtyi hänen kohdalleen Turun yössä. Paasion valinta kohdistui Sorsaan ja puoluekokous siunasi hänen päätöksensä.
Näin alkoi Sorsan poikkeuksellisen menestyksekäs poliittinen ura, joka vei hänet kansanedustajaksi, SDP:n puheenjohtajaksi ja nelinkertaiseksi pääministeriksi.
Lindtmanin valinta herättikin välittömästi toiveita kokoomuksen ja SDP:n sinipunayhteistyön paluusta.
Lindtman löytää vallankäyttönsä seuraukset edestään jo ensi torstaina, kun SDP:n eduskuntaryhmä valitsee itselleen uuden puheenjohtajan. Krista Kiuru ilmoitti tavoittelevansa paikkaa.
Lindtman joutuu harkitsemaan, yrittääkö hän ajaa ryhmän johtoon jonkun oman suosikkinsa vai tyytyykö puoluesovun nimissä Kiurun valintaan.
Jyväskylässä vakuuteltiin SDP:n yhtenäisyyttä. Kiuru korosti kuitenkin kampanjassaan moneen kertaan haluaan jatkaa Sanna Marinin linjalla ikään kuin muistutuksena siitä, että Marin voitti niukasti Lindtmanin pääministeriäänestyksessä vuonna 2019.
Marin oli pääministerin tehtävästä luopuneen Antti Rinteen suosikki seuraajakseen. Lindtmanin takapiruna ja oppi-isänä nähtiin vielä tuolloin Eero Heinäluoma.
Nyt Lindtmanin leiri otti puolestaan vahvan otteen SDP:stä. Eduskuntaryhmän valintaa seurataankin sillä silmällä, onko ja miten syvästi puolue jakautunut Lindtmanin ja Marinin leireihin.
Lindtman on joka tapauksessa kasvanut ulos Heinäluoman varjosta ja seisoo omilla jaloillaan. Hän on jo neljännen kauden kansanedustaja, joka hallitsee suvereenisti suomalaisen politiikan kuviot ja tuntee SDP:n kentän kuin omat taskunsa.
SDP voi saada Lindtmanista vaihteeksi pitkäaikaisen puheenjohtajan Rinteen ja Marinin jälkeen. Samanlaista tähtiloistetta hänellä ei ole kuin Marinilla, mutta kenelläpä sellaista olisi.
Marin jää historiaan poikkeuksellisena tähdenlentona, jonka kansainvälinen näkyvyys ylsi lähes pop-tähtien mittoihin. Lindtman on häneen verrattuna ”tavallinen” puheenjohtaja.
Tavallisuus voi olla tässä tilanteessa myös Lindtmanin valtti. Hänet tunnetaan maltillisena ja yhteistyökykyisenä poliitikkona.
Lindtmanin valinta herättikin välittömästi toiveita kokoomuksen ja SDP:n sinipunayhteistyön paluusta.
Lindtman antoi myös katetta näille toiveille heti valintansa jälkeen. Hän ilmoitti, että SDP on valmis neuvotteluihin kokoomuksen kanssa, jos Petteri Orpon (kok.) hallitus kaatuu sisäisiin riitoihinsa.
Suurimman oppositiopuolueen puheenjohtajilla on ollut yleensä tapana vastata samaan kysymykseen, että hallitukseen mennään vain vaalien kautta.
Lindtman ei tällaista ehtoa asettanut, mikä pantiin varmasti merkille myös kokoomuksessa ja RKP:ssä. Onhan kummassakin puolueessa toimijoita, jotka vierastavat yhteistyötä perussuomalaisten kanssa.
Näin Lindtman löi kiilaa hallitusrintaman sisälle, mikä oli varmasti tarkoituskin.
Orpon onneksi hän onnistui rakentamaan yhteisen rasismitiedonannon juuri ennen SDP:n puoluekokousta. Jos hallituksen rivit olisivat jääneet levälleen, Lindtmanin hallitusoven lonksuttelu olisi saattanut saada paljon enemmän vastakaikua.
