Kaikki vielä auki presidentinvaaleissa
Tiedotusvälineet kilpailevat siitä, kuka ehtii julkaista ensimmäisenä uutisen jostakin tärkeästä, jo toteutuneesta tapahtumasta. Gallup-demokratian aikana kilpailu on jalostunut kisaksi siitä, kuka ensimmäisenä ennustaa kuukausien päässä olevien vaalien tuloksen.
Tämä kisa näkyy nyt ensi tammikuun presidentinvaaleja koskevassa uutisoinnissa. Syksyn gallupien perusteella monet toimittajat ovat jo julistaneet, että vaalien toiselle kierrokselle menevät vihreiden Pekka Haavisto ja kokoomuksen Alexander Stubb.
Historian valossa syksyn gallupit ovat ennakoineet kuitenkin huonosti presidentinvaalien lopullista tulosta. Ne eivät ole kertaakaan kyenneet ennustamaan finaalikaksikkoa niissä vaaleissa, joissa istuva presidentti ei ole ollut ehdolla.
Paras esimerkki ovat vuoden 2000 presidentinvaalit. Syyskuussa 1999 kaksi suosituinta ehdokasta olivat Elisabeth Rehn ja Riitta Uosukainen, joista kumpikaan ei selvinnyt vaalien toiselle kierrokselle tammikuussa 2000.
Tarja Halonen ja Esko Aho nousivat gallupien kärkeen vasta joulukuussa, muutama viikko ennen vaaleja. Ratkaiseva käänne ajoittui ehdokkaiden televisiotenttien alkamisen aikoihin.
Vaalit käytiin edellisen kerran ilman istuvaa presidenttiä vuonna 2012. Silloin syksyn gallupien kärjessä oli jo Sauli Niinistö, mutta kakkospaikasta kisasivat tasaväkisesti Paavo Lipponen ja Timo Soini. Kumpikaan ei selvinnyt tammikuussa finaaliin.
Finaalipaikasta Niinistöä vastaan kisasivat lopulta Pekka Haavisto ja Paavo Väyrynen. Molempien kannatus syyskuussa 2011 oli vain kuusi prosenttia.
Parhaat mahdollisuudet kärkikaksikon haastamiseen ovat Olli Rehnillä, jolla on vähiten vastustusta niin oikealla kuin vasemmallakin.
Historian lisäksi kannattaa kiinnittää huomiota myös tämän hetken kärkikaksikon haavoittuvuuteen.
Alexander Stubbin ongelmaksi voi nousta kokoomuksen rivien hajoaminen. Esimakua tästä saatiin, kun kokoomuksen entinen kansanedustaja Jaana Pelkonen nimitettiin Haaviston kansalaisvaltuuskunnan vetäjäksi.
Toinen riski on Stubb itse. Hän on ollut nyt vuosia pois Suomesta, mutta monet muistavat vielä hänen epäonnistumisensa pääministerinä 2014-205.
Sen jälkeen valtiovarainministerin pesti Juha Sipilän hallituksessa päättyi omien luottamuksen menettämiseen ja tappioon Petteri Orpolle kokoomuksen puheenjohtajan vaalissa kesäkuussa 2016.
Molempien epäonnistumisten taustalla olivat omat virheet. Stubbin mopo tahtoi lähteä keulimaan tiukoissa paikoissa. Onko miehen kestävyys vahvistunut, se nähdään vasta kun presidenttikampanjat lähtevät toden teolla käyntiin.
Haaviston ongelmana on puolestaan vaikea tasapainoilu punavihreän blokin ja oikeiston välissä. Hän kurotti kampanja-avauksessaan oikealle, mikä tarkoitti samalla pyllistystä vasemmalle.
SDP on epäonnistunut kaksi kertaa peräkkäin presidentinvaaleissa. Uusi puheenjohtaja Antti Lindtman ei halua ottaa kolmatta tappiota kontolleen. Siksi puolue tekee varmasti kovan ja kalliin kampanjan Jutta Urpilaisen puolesta, jahka tämä ehtii vaalikentille EU:n komissiosta.
Vasemmistoliiton Li Andersson on puolestaan erittäin valovoimainen ja puoluettaan suositumpi poliitikko, jonka sanavalmius pääsee oikeuksiinsa televisiotenteissä.
Urpilaisen ja Anderssonin äänet ovat kaikki pois Haaviston potista. He saavat nostetta myös vakavasti otettavina naisehdokkaina.
Eikä sovi unohtaa, että kisassa on muillakin ehdokkailla sanansa sanottavana.
Parhaat mahdollisuudet kärkikaksikon haastamiseen ovat Olli Rehnillä, jolla on vähiten vastustusta niin oikealla kuin vasemmallakin.
Mitä vakavammin äänestäjät alkavat pohtia presidentin tehtäviä ja vastuuta, sitä vahvemmaksi Rehnin kannatus nousee. Elämme vakavia aikoja, jolloin kansalaisten on voitava luottaa presidentin osaamiseen ja harkintakykyyn.