Globalisaatio ottaa nyt takapakkia, ja sillä on varmasti sekä hyviä että huonoja seurauksia
Korona-aika sekä Venäjän hyökkäys Ukrainaan ovat jo muuttaneet maailmaa pitkäksi aikaa eteenpäin ja monella tavoin.
Lisäksi jotkut suuret muutokset ovat vasta alullaan. Sopii kysyä, miten käy globalisaationkin?
Ei, ei se kuole eikä joudu henkitoreisiinkaan. Lukua se kyllä ottaa, ja silläkin on suuria seurauksia.
PRESIDENTTI Sauli Niinistö ennakoi globalisaation otteen heikkenemistä Maaseudun Tulevaisuuden haastattelussa (8.8.).
Presidentin mukaan ”ollaan menossa suuntaan, jossa omavaraisuus hyvin laajasti käsitettynä nousee keskeiseksi”.
Suunta on aivan toista kuin viime vuosikymmenten trendi, jonka tärkein tavoite on ollut tuotantokustannusten alentaminen. Valtioiden avautumisen, teknisen kehityksen ja yhteistyön lisääntymisen avulla siinä on onnistuttukin. Tuotantoa on siirretty sinne, missä se on ollut edullisinta.
Suuryhtiöt ovat tietenkin rikastuneet. Hyötyjiä ovat olleet myös kehittyvät maat, jotka ovat saaneet työpaikkoja ja talouskasvua. Globalisaation sanotaankin nostaneen satoja miljoonia ihmisiä köyhyydestä
Monet kehittyneet maatkin ovat lopulta hyötyneet, vaikka globalisaatio on kirosanalta usein kalskahtanutkin. Muutokset ovat vieneet työpaikkoja ja toimeentuloa, mutta ne ovat pakottaneet keskittymään, erikoistumaan ja uudistumaan.
Suomi on tästä hyvä esimerkki, Ruotsi vielä parempi. Maailman huipulla ollaan globalisaation myrskyistä huolimatta.
On yksittäinen kansalainenkin hyötynyt. Hän on saanut ostaa halvemmalla. Tosin ympäristö ja ilmastomme eivät ole aina kiittäneet.
”Me elämme runsauden loppua.”
MITEN käy tulevaisuudessa?
Niinistön mukaan niin Suomella kuin muillakin EU-mailla on edessään vaikeuksia, kun kansalaiset pitää totuttaa siihen, ettei taloudessa voida vuosi toisensa jälkeen mennä kohti parempaa.
Samaa viestitti Ranskan presidentti Emmanuel Macron puheessaan ranskalaisille. ”Me elämme runsauden loppua”, Macron sanoi (HS 24.8.) ja kuvasi tulevaisuutta ilmauksin ”huolettomuuden loppu” ja ”itsestäänselvyyksien loppu”.
Jo korona-aika näytti, minkälaisen talouselämän nykyaika on luonut.
Se on verkottunut maailmanlaajuisesti. Se toimii nopeasti. Se pyrkii kustannussäästöihin joka vaiheessa. Varastotkin on ajettu minimiinsä.
Hieno järjestelmä, voisi sanoa – kunhan ei tule yllätyksiä kuten koronaa tai älytöntä hyökkäystä toiseen maahan. Suuria kiviäkään ei aina tarvita raiteille, kun juna jo yskii. Riittää, kun yksi rahtilaiva juuttuu poikittain Suezin kanavaan.
Mutta tämä talouselämä on luonut kasvua. Se on alentanut hintoja, ja lisännyt kulutusta. Kulutus on lisääntynyt myös tarpeettomasti ja ympäristöä sekä ilmastoa kuormittaen. Siinäkin on globalisaation taakkaa.
PESSIMISTISTISTEN ajatusten tueksi voi listata suuria kysymyksiä:
Miten Venäjän suuria raaka-ainevaroja hyödynnetään lähivuosina? Miten energiamarkkinat kehittyvät? Pystyykö Kiina säilyttämään luottamuksen niin, että sen talouselämä ei joudu vaikeuksiin? Kuinka itsekkäästi muut suuret talousmahdit kuten USA ja Euroopan unionin jäsenmaat politiikkaansa linjaavat? Mitä globalisaation takapakki aiheuttaa kehittyvissä maissa?
Tärkeä näitä on pohtia, sillä kysymyksillä on Suomi-ulottuvuutensa. Suomen kansantalous elää suuresti viennistä – ja siten myös globalisaatiosta.
Globalisaation nykyinen malli syntyi kuin villin lännen valloitus, ilman sääntelyä ja vastuita. Ennen uutta globalisaation aaltoa on ehkä aikaa ajatella, miten kansainvälinen työnjako hoidetaan niin, että raha ei olisi ainoa konsultti.
Sitä sopisi puolueidenkin pohtia. Silloin on tosin katsottava vähän kauemmas kuin seuraaviin vaaleihin. Mutta pelissä onkin ihmiskunnan tulevaisuus.