Mikä voisi pelastaa Euroopan unionin?

Tällä viikolla jälleen yksi EU-valtionjohtajien kokous etsii ulospääsyä kriisistä.

Tarkemmin: kyse on useammasta kriisistä. Ensimmäiseksi alkoi 10 vuotta sitten Kreikasta euron kriisi, joka puskee yhä tavan takaa pintaan.

Sitten kärjistyivät suhteet Venäjän kanssa, kun se syrjäytettiin Itäisestä kumppanuudesta ja Georgian tapahtumia kesällä 2008 ylitulkittiin. Kamppailu Ukrainan suunnasta ja Krimin valtaus 2014 johtivat EU:n ja Venäjän syvempään välirikkoon, vaikka molemmat tarvitsevat toisiaan.

Kesällä 2015 syntynyt hallitsemattoman maahantulon kysymys on kärjistänyt monen valtion sisäpolitiikan ja jäsenvaltioiden väliset suhteet äärimmilleen.

Brexit jakaa unionin budjetin vastuut uudelleen. Budjettiehdotuksesta syntyy uusi riita entisten päälle.

Unionissa oli ennen vuotta 1995 melko selkeästi kolme ryhmää: 6 perustajamaata, ensimmäisen laajentumisen pohjoiset maat Iso-Britannia, Tanska ja Irlanti sekä eteläiset laajentumismaat Espanja, Portugali ja Kreikka. Itävallan, Suomen ja Ruotsin liittyminen toi mukaan Pohjoisen ulottuvuuden ja kolme uutta puolueetonta maata Irlannin rinnalle.

Luonteva kehitys olisi ollut, että kehitystasoltaan ja olosuhteiltaan erilaiset maat olisivat edenneet muun muassa Maastrichtin sopimuksen toimeenpanossa ja myös myöhemmin päätetyssä integraatiossa eri tahdissa. Tämä oli komission puheenjohtaja Jacques Delorsin suunnitelma.

Suomen EU-jäsenyyden päätösaineisto osoittaa, että tähän vaihtoehtoon myös valmistauduttiin.

Historia eteni kuitenkin toisin. Vuoden 1995 vaalien jälkeen valtaan noussut Paavo Lipponen hallituksineen omaksui toisenlaisen linjan.

Suomen piti pyrkiä mukaan integraation kaikkiin ytimiin. Suomi, joka ei istunut perustajajäsenten ja komission eurokaavailuihin, tuli euroon saranapuolelta poliittisista syistä.

Samoista syistä mukaan pääsi valtioita, jotka istuivat yhteisiin sääntöihin vielä huonommin. Aikaisemmin integraation syventämistä oli edellyttänyt mukaan tulevien valtioiden halukkuuden lisäksi se, että ne täyttivät asetetut ehdot. Euro, itälaajentuminen ja Schengen-sopimus muodostettiin pikemminkin sillä perusteella, mitkä maat tahtoivat olla mukana tukemassa ”eurooppalaista projektia”.

Myös Suomessa puhetapa ja käsitteet muuttuivat. Matti Vanhasen pääministeriaikana tavoiteltiin unionia, joka olisi ”ehyt ja yhtenäinen”. Ytimiä ei olisi, koska kaikki voisivat olla mukana kaikessa.

Suunnilleen sellainen tämä nykyinen unioni on, ja siksi sillä on vaikeuksia. Yhtenäisyys ei ollutkaan aitoa. Siksi se purkautuu erimielisyyksiksi.

Yhtenäisyys ei ollutkaan aitoa.

Nyt Suomen EU-politiikan linjaa on haluttu kuvata sanalla ”käytännönläheinen”.

Periaatteellista muutosta aiempaan ”yhteisömenetelmään” ei ole tapahtunut, mutta nyt halutaan joustavasti mennä mukaan erilaisiin tilannekohtaisiin maaryhmiin.

Tällaiseksi on EU:n toiminta kriisien paineessa ja suurten jäsenvaltioiden vaalien jälkeen muodostunut. Tämä heijastelee myös epäluottamusta komissioon, jonka piti olla integraation voimakeskus.

Eri tahoilla – eurooppalaisissa puolueissa, jäsenvaltioissa ja toimielimissä – on viimeiset vuodet vakavasti pohdittu, mikä on EU:n tulevaisuus. Ääripäät ovat täydellinen liittovaltio tai paluu lähinnä kaupalliseksi liitoksi. Kummastakaan ei ole EU:n pelastukseksi.

20 vuoden historia viittaa siihen suuntaan, että unionin pitää eriytyä sisäisesti, jotta se voi pysyä koossa. Pelkään kuitenkin, että historiasta ei tässäkään tapauksessa opita mitään.