Erikoisuuden tavoittelusta politiikan käyttövoimana
Me mieluummin yksi- kuin monipaikkaisesti maalla asuvat ihmiset saamme tehdä monipuolisia havaintoja luontokappaleiden elämästä.
Keväällä teeret ja metsot soivat niin että höyhenet pölisevät. Joutsenet käyvät kovalyöntisiä kamppailuja reviireistä.
Syksyllä mittelevät hirvisonnit niin että puita kaatuu kun sarvet tanassa kierretään ympyrää puskusilla.
Kaikista näistä edelle menee kuitenkin se, kun sopuisan uuhilauman keskuudessa syntyy kiista keskinäisestä arvojärjestyksestä.
Riitapuolten naama venähtää pitkäksi, ilme pöyristyy ja korvat liimautuvat taaksepäin.
Sitten jysäytetään otsat yhteen niin että paukahtaa, ja tarvittaessa useampaan kertaan.
Kiistan selvittyä osapuolet vähän tärähtäneen oloisina muistavat olevansa ihan tavallisia lampaita ja jatkavat sopuisasti syönnöksellään.
Nämä eläinmaailman käyttäytymismallit ovat viime vuosina alkaneet esiintyä jatkuvasti myös politiikan näyttämöillä kotona ja kaukomailla.
Lakkasin seuraamasta eduskunnan kyselytunteja, kun debatin taso muutamaa kokenutta edustajaa lukuun ottamatta laski matalaksi ja taitava sanankäyttö korvautui syyttelyllä ja syntilistojen lukemisella.
Monet näyttävät olevan niin huolissaan olemassaolonsa mahdollisesta unohtumisesta, että loukkaantuminen, luulottelu, eksistentiaalinen takertuminen sananpuolikkaisiin ja iskulauseiden huutelu käyvät itselle ja muille vakuutukseksi: olen loukkaantunut, olen siis olemassa.
Tälle on sukua se maailmalta Suomeen rantautunut ilmiö, jossa edusmiehet ja -naiset astuvat loukatun ryhmän kärkeen, ja vaativat tunnustusta tai anteeksipyyntöä.
Mitä näitä on viime aikoina ollut: valkoiset Jeesus-patsaat pitäisi mustata, pitää pyytää anteeksi siirtomailta, anteeksi vähemmistöiltä, anteeksi lehmiltä ja anteeksi tuottajilta.
On kaduttava puiden kaatamista. On vannottava, että mikään sellainen, jota emme ole koskaan tehneet, ei saa toistua.
En pidä asiallisena enkä tarpeellisena polvilleen heittäytymisiä ja voivotteluja kuvitelluista eriarvoisuuksista tai kaukaisen menneisyyden tapahtumista maassamme, joka on yksi maailman vanhimmista demokratioista.
Sukupuolten tasa-arvo ja väestöryhmien yhdenvertaisuus on turvattu sekä lainsäädännössä että hallinnon toiminnassa.
Historiassa kaltoin kohdelluilta ryhmiltä on pyydetty anteeksi ja edeltävien sukupolvien traumat eheytetty.
Tunnustus-, katumus- ja anteeksipyyntövaatimuksista ja ”iljettävää!”-huudoista emme kuitenkaan pääse enää politiikassa eroon.
Siitä pitää huolen keskustelun siirtyminen kuppiloista ja torikahveilta nettiin ja someen – tässä mediassa vastakkainasettelu ja erikoisuudentavoittelu keräävät suuret lukijamäärät.
Yhä useammin nousee esiin se vaatimus, että yhteiskunnan on käsiteltävä kansalaisia mahdollisimman partikulaarisesti, heidän yksilöllisen erityisyytensä mukaan, eikä kaikkia yhdistävien yleisten tekijöiden perusteella.
Niinpä tänäkin viikonloppuna moni edusmies ja -nainen käy somessa ankaraan olemassaolon ja oikeassa olon taisteluun, kunnes sen tauottua mahdollisesti vähän tärähtäneenä muistaa hetkellisesti olevansa pohjimmiltaan – vain ihminen.
Olenkin havaitsevinani, että Suomessa olisi suuri tilaus puolueelle, joka kiinnostuisi tavallisten ihmisten tavallisista asioista.
