Uhriutumisia
Kansanedustajaehdokkuuteen liittyy suuria tunteita. Ja aika monella suuria rahoja. Kun lehtimainoksen maksaja täytyy mainita, niin aika usein mainitaan ehdokas itse.
Se on pois auton vaihdosta, se on pois etelänmatkasta, vain kaksisataahan sen uuden työpaikan saa.
Jotenkin kaipaa, anteeksi vain, entisiä aikoja, jolloin luottamustoimia hoitivat ne joilla oli siihen kyky ja vilpitön tahto. Silloin uhrattiin omaa vapaa-aikaa, omaa osaamista. Ajateltiin vain yhteiskunnan parasta. Ihan rakkaudesta lajiin eikä kulukorvauksiin ja taksiseteleihin.
Nyt oletetaan että yhteisiä asioita voi hoitaa kuka hyvänsä, jolla on varaa ostaa kuusinumeroisella summalla kampanja.
Näytöksi talentista riittää kun on ollut telkkarissa.
Nykypäivän uhriutuminen on toisenlaista. Se on sitä, että pyritään saamaan säälipisteitä. Siinä auttavat iltapäivälehdiksi kutsutut painotuotteet tai ainakin niiden nettisivujen klikkausotsikot.
Hjallis lähti pois kesken tentin, kun ei saanut tarpeeksi puheenvuoroja.
Kun seuraavan kerran pysyi paikalla ja sai, niin aika vähän oli sanottavaa. Oli kyllä korvinkuultavasti kovassa flunssassa, säälipisteet sitten siitä.
Jokaisissa vaaleissa vaalimainoksia rikotaan ja töhritään, on tyhmää. Mutta oiva sauma uhriutumiseen.
Kärnällä, meitin puolueesta, on ollut myös julkisuuteen kerrottavaa vaalimainosten töhrimistä.
No johan maakuntalehteenkin sai persu täällä sen kamalan uutisen, että oli antirasismiteippejä laitettu naamalle. Mitä! Persulle!
Parhaat överit veti kuitenkin, ei mitenkään yllättäen, demareiden Kimmo Kiljunen. Itku ja valitus, hänen vaalimainoksiaan oli poltettu.
Oli saatu oikein kuva palavasta julisteesta. Jotenkin tuli mieleen, että mitä jos Jumala lasautti salamalla Kiljusen mainosta.
Ben Zyskowicz joutui lyödyksi ja kaadetuksi. Julkisuuteen totta kai, mutta aiheesta. Väkivallattomat vaalit!