Karvajalat
Eläinten vallankumous toteutuu pikkuhiljaa. Kohta saa lihakarja elää ilman pelkoa lahtipenkkiin joutumisesta.
Äitini tapasi kertoa suvun kantaäidin lohduttaneen vasikkaa surreita lapsia sanoen ”Karvajalkaa ei pirä surra”. Toki lehmillä ja hevosilla oli nimet, piti olla.
Lehmä pääsi 60-luvulla lehtikuvaan, jos siitä tuli 50-tonnari. Maakuntalehdissä kerrottiin kantakirjaan hyväksytyt hevoset. Ja ukot tiesivät ravihevosten sukupuun paremmin kuin oman sukunsa.
Sikojen syntymäpäiväkuvia ei tullut lehtiin, koska harvoinpa vuosi tuli täyteen.
Jos maatalous olisi vielä yhtä laajaa, niin selfiet pikkuporsaiden kanssa olisivat somen kovinta ydintä. Navettakissoilla ei ollut nykyisten kissojen statusta videotähtinä.
Karvajaloista, joiden tehtävänä ennen oli pyydystää hiiret tai seisoa kopin katolla ja räksyttää epäilyttävät kulkijat, on tullut perheenjäseniä.
Suomessa olisi tuhansia tukea tarvitsevia lapsia. Moni ottaa sen sijaan rescue-koiran. Vieressäni lentokoneessa on tuotu ulkomailta kissanpentua. Se olisi pärjännyt kadulla kyllä.
Satunnaisena sunnuntaina katsoin Hesarin kuvalliset syntymäpäiväonnittelupalstat. Eläimet voittivat ihmiset 10−5. Suunnilleen tässä kohdassa se on lähtenyt lapasesta.
Oikeuksissa saataisiin avioero-ositus muuten jotenkuten sovituksi, mutta lemmikin tapaamisoikeudesta tapellaan ison asianajolaskun edestä.
Eläintarvikekauppa on isoa. Jotenkin käy vähän sääliksi, kun näen pienen naisen raahaavan pienen autonsa takaosaan itsensä kokoista koiranmuonasäkkiä.
Pikavippikierteeseen voi joutua monesta syystä. Aikuisten maailmassa pölhöimpiä syitä on köyhtyä eläinlääkärilaskujen vuoksi.
Eläimiä ei tietenkään saa rääkätä. Ei ollut kivaa luettavaa ilmi tullut suojelukoirakoulutus, jossa käytettiin piikkipantoja, potkimista ja lyömistä. Omasta mielestään machomiehiä, ehkä persuja.