Ajokorttia tarvitsee

Pakina

Kun setä oli nuori, ajokortin hankkiminen on aikuistumisriitti. Silloin ei ollut läheskään nykyisiä mahdollisuuksia autoon, mutta kortti oli oltava. Kesätyön palkka meni lähes kokonaan kuorma-auton ajokorttiin.

Sitä ei aluksi tarvinnut kuin keskioluen ostossa, mutta se oli ajokortti, miesten paperi. Kekkosen henkilökohtaisena lahjana pidin sitä, että se automaattisesti muuttui 1970-luvulla rekkakortiksi. Sepä vasta miesten paperi!

Sitten ajokortti alkoi mennä muodista, siellä missä pääsee metrolla, ratikalla tai ainakin dösällä. Korttia alettiin joissakin piireissä pitää amisten ja muiden junttien juttuna.

Kortittomuudesta tuli ylpeilyn aihe, ainakin stadissa. Maaseudulla se oli ja on edelleen välttämättömyys. Viimeinen bussi on mennyt kolme vuotta sitten, rautatie menee sadan kilometrin päässä. Kylällä ei ole ollut kauppaa kahteenkymmeneen vuoteen. Kuitenkin maallakin täytyy syödä ja liikkua ja asioida. Joidenkin piirien vihaama yksityisauto on elämisen ehto.

Jostain syystä ajokortittomia toki on. Meilläkin olen perheemme ainoa kortillinen. Viisikin autoa on ollut yhtaikaa, mutta rouva ei aja, ei vaan aja!

Kortittomuus tekee hänestä kuljetuspalveluistani riippuvaisen. Ja minusta hänen kuljetustarpeistaan riippuvaisen. Voi veljet, kuinka olenkaan kitunut kauppakeskusten kahvioissa ja erilaisten liiketalojen parkkipaikoilla. Toki se on enemmän rakkaudenosoitus kuin tällä kertaa alle vuoden naimisissa olleen Satu Taiveahon taannoisen miehen rakkaustatuointi.

Herra tautia lisätköön, myöskin tyttäreni on luopunut ajamisesta. Ei mistään ympäristösyistä, vaan ihan vain luopunut. Maksoin autokoulun, ostin auton ja kakkosvaihe jäi suorittamatta.

Hoidan myös, vävyn töissä ollessa, 25 kilometrin päässä olevan perheen kuljetukset. Voi olla kouluaamuja, että huomaan peruuttaneeni heidän pihastaan viisi kertaa taipaleelle. Vaarius velvoittaa.

Nyt ei ymmärretä, että vaikka kaikki ajaisivat päästöjen sijaan kultapölyä tuottavilla sähköautoilla, niin ajokortin siihenkin tarvitsee. Ja sainkin jo lukea valitusta, että työtön ei pääse töihin, kun töissä vaaditaan ajokorttia.

Ja tasa-arvoa! Ajokortti ei ole enää puoleen vuosisataan ollut ”miesten paperi”, vaan osa kansalaiskuntoa. Missin näköiset likat suhaavat rekkaa, ovat töissä.

Jari Nenonen Jari Nenonen on haminalainen kirjailija ja pakinoitsija. Hän on kirjoittanut Suomenmaahan vuodesta 1977. Nenosen motto on "Ei se niin vakavaa ole”.

Ei kommentteja

Voit kommentoida kirjauduttuasi palveluun. Tarvitset kirjautumiseen Suomenmaa-tunnuksen