Historia | Suomalaiskenraali joutui punaisen poliisin pidättämäksi – aseita on piilossa tänäkin päivänä

Sotien jälkeen Suomessa elettiin niin kutsuttuja vaaran vuosia. Suomi oli menettänyt laajoja alueita Neuvostoliitolle, ja monet muutkin rauhanehdot olivat raskaita.

Vielä sotien aikaan kommunistien toiminta oli kiellettyä, mutta sodan voittaneen kommunistivaltion määräyksestä toiminta sallittiin, ja monet tärkeät elimet miehitettiin äärivasemmistolaisilla.

Toisaalta suomalaiset pelkäsivät kommunistien vallankaappausta, toisaalta Neuvostoliiton miehitystä epävakaina 1940-luvun jälkipuolen vuosina.

Eräs tapa varautua oli aseiden piilottaminen niin, että mahdollisen kriisin koittaessa ympäri Suomen saataisiin väkeä nopeasti aseisiin. Sodan jäljiltä kaikista olemassa olevista aseista ei pidetty niin tarkkaa kirjaa, joten niitä saattoi päätyä mihin vain.

Niin kutsuttu asekätkentä käynnistyi pian jatkosodan päättymisen jälkeen syksyllä 1944.

Yksittäisiä asekätköjä paljastui jo vuoden 1944 lopulla, ja koko mittakaavassaan juttu alkoi paljastua keväällä 1945.

Ehkä vaikutusvaltaisin kommunistien miehittämä elin oli Valtiollinen poliisi eli Valpo. Alettiin puhua punaisesta Valposta. Valpo jahtasi myös asekätkijöitä.

80 vuotta sitten, kesäkuun 30. päivänä 1945, puna-Valpo teki ehkä korkeimman profiilin pidätyksensä liittyen asekätkentäjuttuun. Se otti turvasäilöön kenraaliluutnantti Aksel Airon, joka pysyikin Valpon vangitsemana varsin pitkään.

Vuonna 1898 syntynyt Airo oli ehtinyt tehdä mittavan sotilasuran osallistuen jo vuoden 1918 sisällissotaan valkoisten riveissä. Talvisodan alkaessa 1939 hän oli everstinä, ja sodan aikana toimi operatiivisten sotatoimien johtajana pääesikunnassa.

Talvisodan jälkeen Airo ylennettiin kenraalimajuriksi. Jatkosodassa hän jatkoi päämajan tehtävissä päämajoitusmestarina. 1942 hänet ylennettiin kenraaliluutnantiksi. Kun jatkosota 1944 päättyi, Airo jatkoi armeijan palveluksessa yleisesikunnan päällikkönä. Hän sai syksyllä 1944 myös Mannerheim-ristin.

Kesäkuussa 1945 Airo pidätettiin asekätkentäjutun ”kuulusteluja” varten. Kesti kuitenkin yli puoli vuotta, että kuulustelut alkoivat. Vasta maaliskuussa 1947 Airo pidätettiin virallisesti, yli puolentoista vuoden turvasäilössä olon jälkeen.

Myöhemmässä tutkimuksessa on esitetty, että Airolla ei olisi ollut edes aikaa johtaa asekätkentää tai ”laitonta liikekannallepanoa”, joista häntä lopulta syytettiin. Lapin sodan johtaminen ja valvontakomission päivittäiset määräykset veivät käytännössä kaiken Airon ajan.

Asekätkentää johtivat tosiasiassa eversti Valo Nihtilä ja everstiluutnantti Usko Haahti.

Mahdollisesti kenraalina Airosta haluttiin korkean profiilin syntipukki, jonka kautta kommunistit ja Neuvostoliitto saisivat terävöitettyä asekätkennän laittomuutta.

Sotaylioikeus hylkäsi Airon syytteet vuonna 1948. Hän vapautui vankilasta ja sai jatkaa yleisesikunnan päällikkönä, kunnes keväällä 1949 hänet ajettiin ”yleisen edun nimissä” pois paikaltaan.

Airo kuitenkin kohautti vielä asekätkentäjutun tiimoilta.

Puolustuspuheenvuoroistaan oikeudessa ja siihen liittyneistä kirjeistä Airo ja kapteeni Eero Kivelä toimittivat Airon teoksen Liikekannallepanosalaliitto. Siitä painettiin salaisesti 5000 kappaleen painos.

Kirjaa myytiin niin sanotusti tiskin alta. Valpo sai tästä vihiä, ja kommunistinen sisäministeri Yrjö Leino määräsi sen takavarikkoon. Valpo tosin löysi vain 200 nidettä.

SKP:n puheenjohtaja Aimo Aaltonen ja monet muut kommunistit vaativat kirjan takia Airolle maanpetostuomiota, mutta oikeuskansleri ei nähnyt tähän perusteita. Lievästä esivallan herjaamisesta Airo sai pienet sakot. Oikeuskäsittelyn jälkeen kirjasta määrättiin poistettavaksi vain kourallinen lauseita.

Lopun elämäänsä Airo asui kotitilallaan Heinolan maalaiskunnassa. Hän tapasi pukeutua usein vankeusajan asuunsa, ja pussihousuista ja sarkapuserosta tuli kenraalin tavaramerkki kotiseudullaan.

Asekätkentäjutusta tuli Pohjoismaiden historian suurin oikeusjuttu. Kaikkiaan 1488 sai rangaistuksia, ja vankilavuosia tuomittiin yhteensä lähes 400. Osa asekätköistä on paljastumatta tänäkin päivänä, ja monesta mahdollisesta kätköstä liikkuu perimätietoa eri puolilla Suomea. Asekätkentäjuttu suljettiin vuonna 1948. Samana vuonna, tai vuotta myöhemmin, katsotaan myös vaaran vuosien päättyneen.

Airo vaikutti myös politiikassa. Hän oli kokoomuksen kansanedustaja vuosina 1958–1966. Hän käytti hyvin vähän puheenvuoroja salikeskustelussa, ja ainoastaan kerran hän käsitteli maanpuolustusasioita. Kuuluisaan Juhannustanssit-romaanista syntyneeseen kohuun Airo otti osaa osallistumalla eduskuntakyselyyn, jossa tiedusteltiin hallituksen toimia sen puolesta, ettei ”jumalanpilkkaa sisältävää ja sukupuolikuria loukkaavaa” kirjallisuutta enää julkaistaisi.

Kansanedustajavuosien jälkeenkin Airo oli välillä julkisuudessa, vaikkakin hän vastasi aina kieltävästi haastattelupyyntöihin koskien sota-ajan elämää päämajassa.

– Ne asiat eivät kuulu ulkopuolisille, oli Airon vakiovastaus.

Kohun silmään Airo joutui, kun sota-ajan pääministeri Edwin Linkomiehen muistelmat julkaistiin postuumisti 1970. Linkomies väitti, että Airo käytti liikaa alkoholia. Airo loukkaantui myös väitteestä, että Airo olisi ollut henkinen johtaja ”kansalliskiihkoiselle nuoremmalle upseeripolvelle”. Linkomies kirjoitti myös, että Airo vastusti rauhantunnusteluja keväällä 1944. Airo kuittasi väitteet soopana, ja moitti Linkomiestä siitä, että tämä ei ollut sodan aikana osoittanut kiinnostusta rintamatilannetta kohtaan.

Aksel Fredrik Airo kuoli 87 vuoden iässä toukokuussa 1985. Hänet haudattiin sotilaallisin kunnianosoituksin. Airolle on pystytetty muistomerkki Heinolaan vuonna 2003.