Tiede, tutkija ja kuntapolitiikka

Kunnallisvaalien alla soitti tiedelehden haastattelija ja kysyi, miten Helsingin yliopisto näkyy kunnallispolitiikassa.

Nikottelin hetken, pohdin tovin ja vastasin sitten: ”Ikävä kyllä, ei mitenkään!” Lukuun ottamatta sitä, että valtuustossa istuu laillani muutama yliopistolainen. Mutta me emme muodosta yliopistopuoluetta, vaan vaikutamme eri ryhmissä.   

Sitten käsiin osui Vuoden professorin, meribiologi Erik Bonsdorffin haastattelu. Hän vaati tiukasti, että päättäjillä on velvollisuus kuunnella tutkijoita.

Asialla on historialliset juurensa. Kansallisen herätyksen vuosina professorit, ja jokunen ylioppilaskin, oli laatimassa kieli- ja suomalaisuusohjelmia. Samat miehet vaikuttivat senaattoreina ja valtuustoissa niiden toimeenpanoon ja tohtoreita nousi puolueiden johtopaikoille.

Itsenäisyyden alkuaikoina professoreita ja tieteentekijöitä oli politiikan keskeisrooleissa.

Sosiologipäivillä päästiin juuri muistelemaan sosiaalitieteilijöiden kulta-aikaa eli 1960- ja 1970-lukua. Tuolloin yhteiskunnan modernisoitumiseen liittyneet ohjelmat olivat maamme johtavien valtiotieteilijöiden tekemiä ja osa heistä löysi tiensä valtuustoon.

Pian seurasivat vihreyden vuosikymmenet ja kysyntää oli biologian, ekologian ja luonnontieteiden osaajista paikallistasolla.

Politiikan viime aikojen ”hullut päivät” ovat vaikuttaneet siihen, että asiantuntijuutta jälleen peräänkuulutetaan. Kuntapolitiikassa ei ole valiokuntia, eikä juuri mahdollisuutta tutkijoiden kuulemiseen.

Kuntavaaliohjelmat eivät ole tutkimusraportteja, vaan ne ilmentävät aatetta, ideologiaa ja politiikan tavoitteita. Puolueet ja poliitikot päättäjinä ovat velvollisia kuuntelemaan vain paikallisia äänestäjiään.

Tutkija ehdokkaana ei edusta korkeakouluaan vaan puoluettaan. Kaupunkitutkimus on viime vuosina haastanut kunnallispolitiikan valtarakenteita ja linjauksia.

Tämä näkyy ja tuntuu Helsingissä, jossa monet Kaupunkiakatemian tutkijat kommentoivat ja kritisoivat poliittisia päätöksiä. Nettipohjainen teekutsuliike ”Lisää kaupunkia Helsinkiin” kokoaa yliopisto- ja tutkijataustaisia yhteiseen, hieman vihertävään kommenttikehään.

Tutkijoita voisi käyttää välittäjinä paikallispolitiikan konfliktitilanteissa.

Laura Kolbe

On selvää, että tutkijoilla on paljon sanottavaa vaikkapa kaavoituksesta, kuntatalouden hyvästä hoidosta, kansanvallan toimivuudesta sekä siitä, miten sote- ja muita palveluita parhaiten tuotetaan.

Tutkijoita voisi käyttää välittäjinä esimerkiksi paikallispolitiikan konfliktitilanteissa, jotka koskevat kaavoitukseen liittyvää asuinympäristön muutosta.

Tutkimuksen ja kuntapolitiikan luonteva suhde löytyy esitysten valmisteluvaiheessa. Puolueiden ohjelmatyön ja vaikkapa valtuustostrategioiden valmistelun aikana olisi hyvä kuulla myös eri alojen johtavia tutkijoita.

Yhteisen pöydän ääreen istuminen voisi tuoda ymmärrystä asioiden monikirjoisuuteen. Tutkijoiden roolina voisi olla kertoa, että maailma tarvitsee hyvin pohjustettua päätöksentekoa ja siinä tutkimus voi auttaa. Kuntakenttä on avainasemassa asiallisen politiikan näyttämönä.