Kannustinloukku, kestävyysvaje ja kokonaisturvallisuus – käsitehötön hurmaa
Mediapuhe vilisee käsitteitä, joiden nopea oppiminen kertoo ajan hermoilla elämisestä.
Suomessa kaksi piirrettä nousee yli muiden: omaksumme lähes kritiikittömästi uudet termit ja toistelemme niitä halukkaasti myös yhteyksissä, joihin ne eivät kuulu. Muodikkaista termeistä tulee poliitikon mantraa. Julkisen puheen kapulakieli alkaa kahlita ajattelua.
Asiantila muistuttaa meitä siitä, että vaarallisimmat aatteelliset virtaukset nykyaikana ovat sellaisia, joita ei kutsuta aatteeksi. Ne ovat kieleen ja käsitteisiin hautautuneita teknokraattisia virityksiä, joilla ohjataan yhteiskunnan kehitystä haluttuun suuntaan.
Vaarallisimmat aatteelliset virtaukset nykyaikana ovat sellaisia, joita ei kutsuta aatteeksi.
Suomen historiaa voidaan kirjoittaa käsitteiden historiana. Muistatteko? Jo 1950-luvulla puhuttiin rationalisoinnista, valtakunnansuunnittelusta, taloudellisesta isänmaallisuudesta ja elinikäisestä oppimisesta.
Sitten puheeseen nousivat automaatio, yhteiskuntasopimus, hyvinvointivaltio ja human capital. Sanat vaihtuvat, ilmiö säilyy: tietyt termit alkavat elää kuin olisivat politiikan toimijoita.
Jokainen vuosikymmen on tuottanut lempikäsitteensä. Mikä pahinta, megasanojen kiertoa on vaikea katkaista.
Nykysanastoa ovat vaikkapa kestävä kehitys, ilmastonmuutos, innovaatioyhteiskunta, velkamarkkinat ja veroparatiisit, punavihreä kupla ja globalisaatio.
Tuoreimpaan puheeseen on uinut ”resilienssi”. Muistaako kukaan, miten ja kenen toimesta vastaoppiset ”suvakki” ja ”rasisti” saatiin puheeseemme?
Sopii pohtia, missä sanat kulloinkin syntyvät. Käsitteet leviävät maasta toiseen OECD:n kaltaisen mahtijärjestöjen kautta.
Kyse on kansainvälisen sanaston ja ajattelutavan kopioimisesta, usein ottamatta huomioon kansallista kieltä tai paikallisia erityispiirteitä. Avainasemassa ovat konsulttifirmat, jotka syöttävät palveluitaan julkishallinnolle ja yrityksiin.
Esimerkiksi numerot nähdään neutraaleina ja niiden taakse piiloudutaan tarjoamaan ”pakko tehdä” -viestiä.
Muotisanojen levittäjäksi erikoistuivat myös eräät tutkimuslaitokset. Pohjoismaissa merkittävään asemaan nousi 1970-luvulla ruotsalainen Scandinavian Institutes for Administrative Research (SIAR). Haluttiin jalostaa tutkimuksen keinoin käsitteitä yhteiskunnalliseen uudistustyöhön.
Pian havaittiin, että teoriapohja ei riittänyt. Liikkeelle päästyään sanat alkavat elää omaa elämäänsä. Usein alkuperäisestä, tieteellisesti perustellusta merkityksestä jäi jäljelle vain tyhjä kuori.
Joten, haloo lähdekritiikkiä! Ajassamme on vajetta sellaisista vaikuttajista, joka pystyvät selittämään, rakentamaan yhteyksiä persoonallisella suomen kielellä.
Kun ylätasolla suolletaan käsitehöttöä, jää alatasolle selkokielisyyden kaipuu. Siihen tarttuvat populistit. Siksi kielellä on väliä!