Vanhan diplomaatin viisaat neuvot
Emerituksena ehtii lukea, oma tahtini on satakunta kirjaa vuodessa. Faktaa ja fiktiota, ajanvietettä ja asiaa. Enimmäkseen nopeasti unohtuvaa, joskus myös mieleen jäävää.
Jälkimmäisiin kuuluu viime vuoden lopulla ilmestynyt toimittaja-kirjailija J.P. Pulkkisen kirjoittamana suurlähettiläs Hans-Dietrich von Ploetzin muistelmiin perustuva ”Diplomaatti”.
Suosittelen sitä lämpimästi.
Hans-Dietrich von Ploetz (s. 1940) on pitkän linjan diplomaatti, jolla on erikoissuhde Suomeen suomalaisen vaimonsa kautta ja palveltuaan myös Suomessa. Hän puhuu hyvää suomea. Hän tuntee hyvin Suomen puolueettomuuspolitiikan Kekkosen aikana ja pitää sitä taidonnäytteenä ja menestystarinana.
Hän on myös Venäjän tuntija. Perinteisen ”bismarckilaisen” junkkerisuvun jälkeläisenä hän rautakanslerin lailla korostaa Saksan ja Venäjän hyvien suhteiden tärkeyttä. Hän on pettynyt niiden nykyiseen tilaan ja pitää kehitystä vaarallisena.
Ploetz oli Saksan Moskovan-suurlähettiläänä vuosina 2002–05. Noina vuosina Putinin suhtautuminen länteen muuttui. Ploetz ymmärtää, miksi se muuttui, ja ymmärtää siitä käsin myös Ukrainan sodan syitä. Hän sanoo olevansa samaa mieltä kuin rauhannobelisti Henry Kissinger 100-vuotishaastattelussaan kaksi vuotta sitten eli ei pidä Putinia yksin syyllisenä sotaan.
Ei hän tietenkään hyväksy hyökkäystä. Se on yksiselitteisesti laiton ja hyvin vahingollinen Venäjälle. Se pelästytti liittoutumattomat Pohjoismaat liittymään Natoon. Se on tuottanut Venäjän taloudelle raskaita tappioita ja pudottanut tavallisen venäläisen elintasoa. Raaka sodankäyntitapa turmeli Venäjän maineen pitkävaikutteisesti.
Se oli iso virhe siksikin, että Ukrainan kyky ja halu puolustautua aliarvioitiin Kremlissä pahoin. Vaikka Venäjään suuntautunut presidentti sai noin joka toisen ukrainalaisen äänen ja hänet kaadettiin länsimielisten vallankumouksella, ei Ukrainan venäjänkielistenkään yleistä liittymistä hyökkääjiin tapahtunut. Kävi kuin Stalinille talvisodan alla.
Mutta Kissingerin lailla von Ploetz ymmärtää, miksi Putin hyökkäsi. Siinä hän poikkeaa sekä saksalaisten että muidenkin länsieurooppalaisten valtaenemmistön, myös suomalaisten, näkemyksestä. Hänen kaltaisistaan käytetään sanaa ”Putinversteher” (”Putinin ymmärtäjä”), meillä putinistia.
Hyökkäyksen syyt voi pelkistää kolmeen: petettyihin lupauksiin, nöyryyttävään kohteluun ja pelkoon.
USA:n ulkoministeri Baker lupasi Gorbatshoville helmikuussa 1989, että Nato ei laajene tuumaakaan itään. Helmut Kohl vakuutti samaa. Mutta kun Neuvostoliitto hajosi ja vajosi voimattomuuteen, Naton itäraja siirtyi parissa vuodessa Elbeltä Narvajoelle. Viimeinen pisara oli lännen ja idän välillä horjuneen Ukrainan suuntaaminen kohti länttä, paitsi EU:n myös Naton jäsenyyttä.
Von Ploetz on vakuuttunut, että Putin halusi jatkaa Jeltsinin linjaa, Venäjän ja lännen lähentymistä, mutta joutui pettymään. Hänen puhettaan Münchenin turvallisuuskonferenssissa 2007, joka jäi historiaan sodanjulistuksena, von Ploetz pitää pikemminkin avunhuutona. Hän toivoi edes jonkinlaista vastaantuloa länneltä, mutta sitä ei tullut.
Eikä kohahduttanut kylmän sodan paluukaan sisältynyt Putinin puheeseen. Sitä käytti lehdistötilaisuudessa ”tuttu terävä ja röyhkeä” toimittaja, joka kysyi, onko kylmä sota palaamassa. Siitä syntyivät isot otsikot ”Putinin uudesta kylmästä sodasta”.
Lehdet julkaisevat mielellään räväköitä otsikoita. Joskus ne vaikuttavat reaalipolitiikkaan vahingollisella tavalla.
Jokaisen rauhan ehdot ovat joltakin kannalta väärin, mutta paremmat kuin vaihtoehtonsa, sodan jatkuminen.
Tällaiset asiat eivät oikeuta hyökkäämään naapurimaahan. Mutta nekin on syytä muistaa, viimeistään silloin, kun aletaan neuvotella sodan lopettamisesta. Nyt nähdään, että tämäkin sota päättyy jonkinlaiseen kompromissiin. Onko se sellainen, joita Trumpin esikunnissa huhutaan kaavaillun, selviää toivottavasti pian. Mutta sovusta on helpompi neuvotella, kun muistetaan, että vikaa on ollut kummassakin.
Helsingin ETYKissä 50 vuotta sitten maailman johtajat sopivat vallitsevat rajat pysyviksi, samaan tapan kuin Wienin kongressissa 1814. Tuollaiset järjestelyt eivät ole ikuisia, on historia todistanut. Vaikka oikein olisi, että esimerkiksi Ukrainan ja Venäjän raja palaisi sellaiseksi kuin se sata vuotta sitten Neuvostoliittoa luotaessa piirrettiin ja sitten Krimin kohdalla 1954 sisäisenä hallintopäätöksenä määrättiin, realismia se tuskin on.
Jokaisen rauhan ehdot ovat joltakin kannalta väärin, mutta paremmat kuin vaihtoehtonsa, sodan jatkuminen. Niin on Ukrainankin sodan laita. Sen hinta on jo ollut hirmuinen, sekä Venäjälle että lännelle. Koko Eurooppa tästä kärsii, kansat ja muutamat hallituksetkin napisevat.
Yksi suurimmista kärsijöistä on Suomi, jonka kansantalouden nykyinen ahdinko isolta osalta selittyy idän markkinoiden sulkeutumisesta. Se ei saisi olla ikuinen tila.
Toivotaan siis, että Trump onnistuu tämänkin vaalilupauksensa lunastamaan. Ajankohta on otollinen. Sotaväsymys vallitsee kummallakin puolella, vapaaehtoisia ei tappotantereille saada edes isolla rahalla, eivätkä enempää Putin kuin Zelenskykään tohdi oman kansansa kapinan pelossa yleistä liikekannallepanoa yrittää.
Roomalaisen oikeuden ohje ”audiatur et altera pars” eli kuunneltakoon toistakin osapuolta, pätee myös politiikkaan, kansalliseen ja kansainväliseen.