Suomi tarvitsee resilienssipolitiikkaa
Huoltovarmuudesta vastuulliset tahot ovat tuottaneet ja saaneet läpi ajatuksen 72 tunnin kotivarasta. Kotivara tarkoittaa esimerkiksi ruokaa, lääkkeitä, patteriradiota, retkikeitintä, käteistä ja muuta sen kaltaista, joilla ihminen voi selvitä ensimmäiset kolme vuorokautta, jos yhteiskuntaan iskee kriisi.
Kylätoimintaliike puhuu vastaavalla tavalla kylävarasta. Siis siitä, että kylätalot olisi ennalta varusteltu ”älykkäästi” pahan päivän varalta. Että ne olisivat energian suhteen omavaraisia ja pystyisivät hädän tullen antamaan suojaa paikallisväestölle ja itsensä evakuoiville kaupunkilaisille.
Kuntien viranhaltijat saavat säännöllistä varautumiskoulutusta. Niissä kylmäharjoitellaan asioita, joita isomman kriisin tullen pitää osata.
Huoltovarmuuskeskus vastaa määritellyn tehtävänsä mukaan siitä, että maassa on riittävästi polttoaineita, viljaa, lääkkeitä ja tietotekniikan vaatimia varaosia. Periaatteessa näitä välttämättömyyksiä pitäisi löytyä vuoden kulutustarpeisiin.
Varmuusvarastot taidetaan toteuttaa niin, että kyseisten alojen kaupallisille toimijoille maksetaan hiukan ekstraa, että ne pitävät varastoissa turvallisuustarpeen vaatimat määrät.
Suomi on jo varautumassa siihen, että mikäli laivaliikenne Tanskan salmien kautta käy mahdottomaksi, on meillä ennen pitkää rautatie- ja maantieyhteys Ruotsin läpi Norjan Narvikiin. Tämä ”kaksoiselämänlanka” on vasta suunnitteilla, mutta toteutunee nopeammin kuin uskotaan.
Yllä on kuvattu eräitä kriisinkestävyyttä vahvistavia toimia. Mutta ne eivät riitä. Periaatteessa 30 koordinoidusti toimivaa taistelijaa pystyy lamauttamaan Suomen sähköverkon. Sen jälkeen pitäisi elää viikkoja, kuukausia, ääritapauksessa ehkä pitempäänkin ilman sähköjä.
Näemme Ukrainasta, miten hyökkääjä pyrkii toistuvilla ohjusiskuilla tuhoamaan Ukrainan energiainfrastruktuurin.
Tarvitsemme siis resilienssipolitiikkaa. Se on yhtä tärkeä turvallisuuden osatekijä kuin Nato-jäsenyys. Resilienssi on kriisinkestävyyttä, kykyä toipua vaaratilanteista, muuntojoustavuutta, rakenteellinen kyky pudottaa keskitetyt toiminnot paikallistasolle.
Resilienssin merkitystä ei kuitenkaan edelleenkään oivalleta. Resilienssi tarkoittaa nimittäin tehokkuuden uudenlaista määrittelyä. Optimointiin tulee uusi lisäehto, jolloin kannattavuudet muuttuvat, koska pitkän tähtäimen kestävyys otetaan kaikessa huomioon.
Jos ottaisimme resilienssin huomioon, varoisimme kovin keskitettyä sähkön tuotannon ja jakelun järjestelmää. Valtio kannustaisi tuntuvilla verovähennyksillä jokaista kynnelle kykenevää taloutta hankkimaan katolleen aurinkopaneelit.
Rakennuslaki määräisi, että jokaisessa talossa pitäisi olla uuni tai ainakin riippumaton lämmönlähde. Liikenteessä biokaasu tai synteettinen e-kaasu olisivat ratkaisevasti suuremmassa roolissa.
Kaavoitukseen sovellettu resilienssin vaade muuttaisi suorastaan kaavoituksen filosofian: maalle rakennettavat talot eivät olisi ongelmia, vaan tavoiteltua kokonaisturvallisuutta.
Koko maan kattava optisen kuidun verkko on olennainen osa koko maan kriisinkestävyyttä. Maahan kaivettuna se on turvassa, se vaatii minimaalisesti sähköä ja reitittimillä verkko toimii, vaikka joku osa vaurioituisikin.
Aikoja sitten rakennettu kaasuputkiverkosto saattaa olla ratkaiseva etu Etelä-Suomen kaupunkien kriisinkestävyydelle.
Yleisellä tasolla uusiutuva ja hajautettu on kriisinkestävää. Kaikki keskitetyt rakenteet, etenkin uusiutumattomiin energioihin perustuvat, ovat kovimman kriisin toteutuessa lyhytikäisimpiä. Onnekasta on, että resilienssistä huolehtiessamme torjumme myös ilmastonmuutosta.
Resilienssipolitiikkaa kuitenkin vastustetaan, koska se jakaa vallitsevaa etujen tasapainoa uusien yritysten ja maaseudun hyväksi. Suomen poliittisten voimien pitäisi kilpailla siitä, kuka kehittää fiksuimman resilienssipolitiikan!