Kaikilla on oltava oikeus hymyyn
Ministeri Seppo Kääriäinen oli viikonloppuna Ylen haastattelussa. Sepolla oli mukana hymypoikapatsas, josta hän kertoi oman tarinansa.
Itselle sattui näitä huomionosoituksia pienessä kyläkoulussa pari kertaa kohdalle. Toki valinnanvaraa ei kovin paljoa ollut, kun oppilasmäärä oli pieni.
Vaimoni sairastuttua vakavasti noin kymmenen vuotta sitten ja samalle ajanjaksolle sattunut pojan syövän uusiminen pariin otteeseen sekä isän sairauskohtaus ja jokunen muu läheisen vakava sairaus veivät ajoittain hyvinkin synkkiin mietteisiin.
Omia patsaitani olohuoneen hyllyssä välillä katsellessa tuli ajatus pyytää erästä taiteilijaa tekemään taulu, joka kuvasti sen hetkistä mielenmaisemaani. Siinä hymyilevä poika muuttuu vaiheittain vähemmän iloiseksi, kauniisti ilmaistuna.
Tuo taulu muistuttaa noista ajoista enkä halua sitä piilottaa, vaikka tilanne perheessämme on nyt paljon parempi.
Taulu muistuttaa siitä, miksi suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa kannattaa puolustaa, miten synkimmätkin ajat voivat kääntyä paremmiksi ja, miksi ei kannata pahoittaa mieltänsä ihan joka ripsauksesta.
Taulu muistuttaa myös siitä, miksi kannattaa arvostaa jokaista hetkeä ja myös jokaista ihmistä. Hyvinvointiyhteiskunta on niitä varten, jotka tarvitsevat joku päivä meidän kaikkien yhdessä rakentamaa ja ylläpitämää turvaverkkoa.
Se, että satut pärjäämään ”omillasi” ei oikeuta epäämään apua muilta.
Vaikka meidän perheessämme pärjätään tänä päivänä kutakuinkin ilman yhteiskunnan apua, me emme olisi ilman sitä selvinneet niistä vaikeimmista hetkistä. Ja tilanne voi muuttua yhdessä silmänräpäyksessä, ilman meidän omaa syytämme.
Se, että satut pärjäämään ”omillasi” ei oikeuta epäämään apua muilta. Kaikilla ei ole yhtä hyvä tuuri. Vapaamatkustajia yhteiskunta ei kestä, mutta kaikilla on oikeus pysyä kyydissä mukana, vaikka lipun hinnat voivat vaihdella.
Kyse ei ole minusta, vaan meistä – siksi hyvinvointiyhteiskuntaa on syytä puolustaa, koko Suomessa.
Hymytyttö- ja hymypoikapatsaiden perinne alkoi vuonna 1954. Niillä haluttiin kannustaa lapsia parempaan käytökseen.
Patsas ei ole palkinto missään yksittäisessä oppiaineessa menestymisestä, sen kriteereinä ovat olleet rehtiys, reippaus ja suhtautuminen luokkatovereihin.
Täysin relevantteja kriteereitä ylipäätään elämässä, myös tämän päivän eduskunnassa. Maailmasta puhumattakaan, jonka johtajista ei montaa patsaan ansaitsevaa löydy.