Maahanmuuttajat tuovat luokseni koko maailman, ja se antaa, ei ota
Olen lapsuuden haaveammatissani, linja-autonkuljettajana, ja edestäni kulkee koko maailma: monenlaiset ihmiset ja kaikenlaiset kansat. He tarvitsevat minua hetken, ja sen jälkeen he menevät. Joskus myöhemmin he tarvitsevat taas, tulevat ja menevät.
Monet asiakkaistani eivät ole täältä. Kohtalo on heidät tänne heittänyt, tänne suomalaiseen kaupunkiin, josta he eivät tienneet mitään. He ovat täällä paossa jotain, johon he eivät ole voineet itse vaikuttaa.
Pienet lapset on puettu haalareihin, he ovat kylmemmässä maassa kuin mihin vanhempansa ovat syntyneet. He katsovat minua vilpittömin silmin, he eivät tiedä erilaisuudestaan mitään. Heille on vain isoja ja pieniä ihmisiä.
Mutta hekin aistivat, että kaikki eivät haluaisi heidän olevan täällä.
He vaikuttavat kiitollisilta, kun kuljettaja huomaa heidät, pitää vertaisenaan. Kuljettaja ajattelee, että tämä maailma on meidän kaikkien.
Minun eleeni, puheeni, tekoni ovat myös pieni osa tätä maailmaa. Me kaikki valitsemme, haluammeko rakentaa vai hajottaa. Samalla valitsemme, onko meillä itsellämme hyvä vai paha olla.
Samalla tavalla kuin siirtokarjalaiset naulasivat seinälleen kuvan kotiseudulta, puhelimen omistaja ehkä ikävöi takaisin kotiin.
Bussista löytyi puhelin, jossa oli ukrainan kieltä. Näytön taustakuva oli päällä, se esitti iltahämäräistä näkymää slaavilaistyylisen kerrostalon pihalta.
En voinut olla pysähtymättä tämän digitaalisen muistotaulun ja sen välittämän tunnelman äärelle.
Samalla tavalla kuin siirtokarjalaiset naulasivat seinälleen kuvan kotiseudulta, puhelimen omistaja ehkä ikävöi takaisin kotiin. Hän ei ensisijaisesti haluaisi olla mikkeliläisessä lähiössä. Hänen elämänsä oli muualla. Sitten tapahtui asioita, elämästä ja itsestä osa jäi sinne jonnekin.
Kuvassa oli jotain samaa kuin lapsuudenmaisemassani, 1970-luvulla rakennetussa lähiössä. Puhelimen omistaja sai kadottamansa takaisin. Emme me koskaan tavanneet, mutta elämämme pienet sirpaleet eri puolilta maailmaa kohtasivat.
Heitä on keskustan lähtöpysäkillä kymmeniä. He ovat menossa opistolle. Osa heistä on tullut aiemmin toisella bussilla lähiöstä tai vastaanottokeskuksesta. He ovat eri-ikäisiä, eri maista ja eri kulttuureista. He opiskelevat, jotta elämä edistyisi.
He eivät hermostu, vaikka tämä vuoro lähtee aina myöhässä. He ovat myös oppineet, millä tavalla tervehdin heitä. Jokainen heistä sanoo jotain.
Perillä avaan mikrofonin, on alkamassa talviloma ja toivotan heille hyvää viikonloppua ja talvilomaa. He kiittävät ja toivottavat takaisin, joku vilkuttaa tieltä. Kohtasimme.
Hyvää iltaa, sanoi kerran venäjänkielinen rouva ihan ymmärrettävällä suomella. Ainoa vain, että oli keskipäivä. Hän huomasi virheensä ja korjasi. Meillä oli hauskaa. Oltiin vastaanottokeskuksen lähtöpysäkillä, menin ulos. Sanoin lähtiessäni venäjäksi hyvää yötä. Hän nauroi.
Viime joulun alla suljin pysäkillä bussini ovet, painoin kevyesti kaasua ja auto nytkähti liikkeelle. Bussin vierellä kulki tutun näköinen hahmo. Mies, nainen, lapsi, lastenvaunut. Maahanmuuttajaperhe Mikkelin talvi-illassa.
Samaa vauhtia bussin kanssa mies käveli oven vierellä ja lasin läpi näin, kuinka hänen huulensa sanoivat minulle: ”hyvää joulua”. Heilautin kättä ymmärryksen merkiksi.
Satoi lunta taivaasta, jonka alle mahtuu yhtä lailla minun kaikki eletty elämäni täällä kuin se elämä siellä, josta hän on lähtenyt.