Me olemme metsän lapsia
Silja Silvastin kirjoitus ”Sinun metsäsi ei ole sinun metsäsi” (Suomenmaa 13.9.) oli herätyshuuto keskustalaisen ympäristötietoisuuden ja luontoajattelun puolesta.
Raflaava otsikko on saattanut tulla väärin ymmärretyksi. Niille, jotka eivät otsikon silmäniskua ole ymmärtäneet, kerrottakoon – Silvastilta asiaa kysymättä – , että otsikko on tulkintani mukaan muunnelma libanonilaisen runoilija Khalil Gibranin vaikuttavasta runosta ”Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi”. Tuo runo ylistää elämää ja elämänketjua meissä. Kannattaa lukea.
Silvastin otsikko siis tarkoittaa konkreettisesti vihjettä ”Me kaikki olemme osa metsää”, siis muutoinkin kuin puutavaran hinnan kautta. Kaikkien yli 600 000 metsänomistajan tulisi puoluekannasta rippumatta kunnioittaa luontoa ja pyrkiä ymmärtämään sitä.
Silvastin otsikko saattaa viedä huolimattoman lukijan ajatukseen, että keskustassakin olisi halua suojella metsiä korvauksetta. Tähän muutama kommentti.
Jos metsät olisivat sananmukaisesti yhteisiä, tulisi muun yhteiskunnan maksaa metsää omistaville/hoitaville niistä erityisistä arvoista, joita yhteiskunta haluaa suojella. Tästä onkin välillisesti kysymys vapaaehtoisen metsiensuojelun ohjelmassa, johon koko ajan tarjotaan varsinkin Etelä-Suomessa enemmän metsiä kuin valtio pystyy sopimuksia tekemään.
Omistusoikeus ei muutu, mutta talousmetsän ylittävä erityinen suojeltava arvo korvataan tietyksi ajaksi. Vahinko vain, että juuri Orpon oikeistovoimahallitus tinkii näistä rahoista.
Metso-ohjelman ohella metsien ”elämänketjuarvoja” suojellaan metsänomistajien ja metsäyhtiöiden sopimalla PEFC-sertifikaatilla, jonka merkitystä tuskin yksikään valistunut metsänomistaja kiistää. Tämä on sopimusyhteiskunnan neuvottelujärjestelmän tulos ja sellaisena kaikkien hyväksymä. Ympäristöministeri Mykkäsen välistäveto – neuvonpito suurten metsäyhtiöiden kanssa – oli alan neuvottelujärjestelmän törkeä ohitus. Se oli kuin yritys tehdä rauha Ukrainaan ukrainalaisia kuulematta.
Metsäpolitiikalla on aina ohjattu metsänkäyttöä jo Kustaa Vaasan ajoista lähtien. Muistettakoon itsenäisen Suomen ensimmäisen metsälain periaate: ”Metsää älköön hävitettäkö”. Lause tarkoitti tuolloin metsän uudistamisvelvoitetta, mutta jos metsän ymmärtää puustoa laajemmin ekosysteeminä, on jo siinä kirjattu ajatus, ettei metsäekosysteemiä saa tuhota.
Jos joku metsänomistaja tai metsää omistamaton katsoo vaikkapa raakkujen tuhoamisen oikeutetuksi, hän suosii rikosta: kannattaa (ymmärtämättömyyttään) rikollista toimintaa.
Oma lukunsa on metsien hiilensidonta. Moni asiaan perehtynyt tietää, että metsänomistaja ei omista metsänsä sitä hiilensidonnan osaa, joka on osa normaalia, luontaista hiilenkiertoa. Siitä ei siis voi vaatia maksua.
Metsänomistaja omistaa ainoastaan n.s. additiivisen hiilensidonnan, eri toimenpiteillä lisätyn hiilivaraston. Ja tälle lisähiilen sitomiselle on luotava hiilimarkkinat. Olen odottanut, että keskusta edistäisi tätä jo Juha Sipilän ehdottamaa menettelyä.
Todellakin, kaikki puheenvuorot eivät ole kunniaksi esittäjilleen.
Silja Silvasti on pettynyt Hukkajoen raakkujen nostamaan Facebookin Keskustan kenttä -nettifoorumin metsäkeskusteluun. Todellakin, kaikki puheenvuorot eivät ole kunniaksi esittäjilleen. Muistuttaisin kuitenkin, että esimerkiksi keskustan eduskuntaryhmä (tosin kolmen viikon viiveellä), Timo Kaunisto ja Mikko Tiirola ja moni muu ovat ilmaisseet asiassa valistuneen keskustalaisen kannan.
Juhani Wiio julkaisi jokin aika sitten tarkkaan lähdeanalyysiin perustuvan tutkimuksen siitä, että ylivoimainen metsänomistajien enemmistö katsoo, että ympäristö- ja metsäkeskustelusta puuttuu metsänomistajien näkökulma.
Terävöittäisin tulosta; puuttuu näkökulma, tieto ja tunne. Kysymys kiertyy siten johtavien medioiden juttupolitiikkaan. Tulos on nähtävillä, ei ihme että keskustan kentälläkin.
Olisiko muuten aika, että keskusta tekisi oman metsäohjelman? Terävän, konkreettisen, lyhyen.