Neuvostoliiton romahdusta pääministerinä seurannut Esko Aho ihmettelee yhä Janajevin juntan surkeaa vallankaappausta – "Ne panivat häkkiin väärän miehen"
Neuvostoliiton elokuun 1991 vallankaappausyritys laittoi Suomenkin valtiojohdon tukalaan tilanteeseen, eikä väärää hevosta kannattanut pelata.
Yritys Mihail Gorbatshovin syrjättämiseksi kuivui kokoon parissa päivässä, mutta joudutti Neuvostoliiton romahdusta entisestään.
Entinen pääministeri Esko Aho muisteli kirjansa 1991–Mustien joutsenten vuosi (Otava) kirjansa verkkojulkistuksessa, että Suomella oli noina aikoina ratkaisuissaan myös onnea. Päätöksiä tehtiin osittain vaistonvaraisestikin.
– Eihän kaikkia faktoja voinut tietää, ei voinut ennustaa miten asiat menevät. Mutta jälkikäteen katsoen kutakuinkin oikea-aikaisesti ne taisivat mennä, Aho arvioi.
Ahon mukaan oli erikoinen sattuma, että hänellä oli vallankaappausaamuna vieraanaan merkittävä neuvostoliittolainen ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija Georgi Arbatov.
Tapaamisen alettua huoneeseen ryntäsi Ahon ulkopoliittinen erityisavustaja Seppo Härkönen, joka kertoi Boris Jeltsinin pitävän puheen.
Ahon mukaan Arbatovin ensimmäinen reaktio oli, että ”ei, ei, ei voi olla mahdollista”.
– Ja vielä kun Jeltsin puhui, hän pudisteli päätään, hän ei ymmärtänyt mitä tapahtui. Minä luulen, että tämä oli kaikki sitä tietyn sukupolven reaktiota, ei vain Suomessa vaan myöskin Neuvostoliitossa, että kun sisäministeriö, armeija ja KGB ovat mukana, ei voi olla mitään mahdollisuutta, etteikö hanke onnistuisi.
Ahon mukaan suomalaiset olivat kuitenkin tavanneet juntan jäseniä aiemmin erilaisissa rooleissa, joten jonkinlaista tuntumaa siitä, millaisesta porukasta oli kyse, oli.
Aho oli itsekin tavannut juntan johtajan Gennadi Janajevin edellisen vuoden lopulla ja pääministeri Valentin Pavlovin Kostamuksessa vain kaksi viikkoa aiemmin.
– Ja muistan, kun tulimme koneella Kajaanista Helsinkiin, niin koko ajan keskustelimme, miten ihmeessä tällainen suurvalta voi pysyä pystyssä tällaisten johtajien varassa. Ja sitten kun me näimme heidät televisiokuvassa tärisevine käsineen ja haparoivine otteineen, niin se oli aika uskomatonta, siitä syntyi sellainen vaikutelma, että ei tämä voi kestää.
Aho kertoo kuulleensa silloiselta avustajaltaan Esa Härmälältä sanoneensa Arbatovin lähdettyä ja Jeltsinin pidettyä puheensa, että ”ne panivat väärän miehen häkkiin”.
– Se tarkoitti sitä, että se, että Jeltsin jäi vapaaksi, oli aivan käsittämätön asia. Ja se kyllä ratkaisi pitkälti sen, että tapahtumat kääntyivät sitten kaappaajia vastaan.
Ahon mukaan presidentti Mauno Koivistolla oli ensin tiettyjä vaikeuksia asettautua balttien itsenäisyyspyrkimysten tukijaksi. Koivistolla ja Yhdysvaltain presidentillä George Bushilla oli kutakuinkin samankaltainen käsitys siitä, että Neuvostoliiton uudistusten onnistuminen on kaiken a ja o.
Ahon mukaan siksi Gorbatshovia piti tukea, ja Baltian maiden itsenäisyyspyrkimykset Gorbatshovista tietyllä tavalla välittämättä eivät sopineet kuvaan. Suhtautumisessa balttien tueksi asettautuneeseen Venäjän federaation presidenttiin Boris Jeltsiniin oli myös miettimistä.
– Siinä kävi niin, että kysymys oli lopulta siitä, että missä vaiheessa tunnustetaan se tosiasia, että valta on vaihtunut ja Jeltsin onkin ottanut ykkösaseman. Ja Baltian maiden tunnustaminen merkitsi samalla sitä, että me ensimmäisen kerran tunnustimme, että itänaapurissa ykkösasema on Jeltsinillä.
Aho antaa tunnustusta Suomen silloiselle Moskovan-suurlähettiläälle Heikki Talvitielle, joka osasi lukea tilanteen oikein, vaikka Koivisto ja ulkoministeri Paavo Väyrynen lähettilään suorasukaisille arvioille Jeltsinin Venäjästä kulmakarvojaan hieman kohottelivatkin.
– Koivistokin arveli alussa, että kyllä Talvitie liioittelee, menee liian paljon tämän virran mukana. Mutta ei mennyt, vaan näki juuri oikein. Ja se, että Baltian maiden tunnustaminen tapahtui sitten hyvin nopeasti, kun sille päälle tultiin, niin siitä kyllä pisteet menevät Talvitielle, se oli hänen ansiotaan, Aho kiittelee.