Keskustan ei ole syytä arkailla
Kansalaiset antavat meille päättäjille paljon palautetta. Niin pitääkin. Demokratiaan kuuluu, että päätöksiä arvostellaan, päättäjiä haastetaan ja vallankäyttäjiltä vaaditaan perusteluja.
Palautteen luonne on kuitenkin muuttunut. Yhä suurempi osa siitä tulee sosiaalisen median kautta. Kaikki verkon syövereissä kirjoitettu ei olisi painokelpoista tekstiä, eikä kaikkea sanottaisi toiselle ihmiselle kasvotusten.
Poliitikolta voi perustellusti odottaa tavallista paksumpaa nahkaa. Kun on itse hakeutunut julkiseen tehtävään, omien mielipiteiden ja päätösten pitää kestää kovaakin arvostelua.
Silti poliitikkokin on ihminen. Kun arvostelu ei enää kohdistu päätöksiin vaan ihmiseen, se voi mennä ihon alle.
Minusta politiikan kannalta vielä suurempi vaara on kuitenkin se, että päättäjä alkaa pelätä palautetta.
Silloin vaikeista asioista aletaan vaieta. Ongelmista puhutaan varovaisesti, kulmat hiotaan pyöreiksi ja lopulta ihmisille kerrotaan sitä, mitä heidän arvellaan haluavan kuulla.
Se ei ole vastuullista politiikkaa.
Juuri tässä näen keskustalle tärkeän yhteiskunnallisen tehtävän.
Keskustan pitää olla puolue, joka uskaltaa katsoa suomalaista todellisuutta sellaisena kuin se on – myös silloin, kun näkymä ei miellytä meitä itseämme.
Meidän pitää puolustaa koko Suomen elinvoimaa, lähipalveluita ja ihmisten mahdollisuutta hyvään elämään asuinpaikasta riippumatta. Mutta samalla meidän pitää uskaltaa sanoa ääneen, mitä näiden tavoitteiden toteuttaminen vaatii.
Kaikkea hyvää ei voida luvata kaikille yhtä aikaa.
Keskustan ei pidä lähteä mukaan kilpailuun siitä, kuka lupaa ihmisille eniten. Meidän pitäisi kilpailla siitä, kuka pystyy rakentamaan Suomelle uskottavimman tien eteenpäin.
Se tarkoittaa joskus myös pettymysten tuottamista.
Siksi olen puhunut rohkeasti siitä, että julkisiin sosiaali- ja terveyspalveluihin tulee määritellä palvelulupaus. Nyt se on hähmäinen.
Jos painopistettä halutaan perustason palveluihin, se tarkoittaa muutosta erikoissairaanhoidossa. Kaikki ei säily ennallaan. Olen puhunut myös sosiaaliturvan vastikkeellisuudesta eli osallistavassa sosiaaliturvasta.
Suomeen tarvitaan myös liikenteen verotuksen kokonaisuudistus. Muuten verotulot rapautuvaa miljardin viidessä vuodessa. Senkin olen sanonut, että valtion talous on niin konkurssikypsässä kunnossa, ettei yhteisöveron kaavamaiseen alentamiseen ole julkisen talouden näkökulmasta nyt kerta kaikkiaan varaa.
Olen joskus käyttänyt sarkastista sanontaa: ”Jos haluat elämässä kokea pettymyksiä, kannattaa lähteä politiikkaan. Siellä niitä tulee varmuudella.”
Ajattelen asian niin, että parempi on tuottaa pettymys ihmisen odotuksiin ennen vaaleja kuin pettää hänelle annettu lupaus vaalien jälkeen.
Tässä ajassa keskustalta tarvitaan mielestäni ennen kaikkea rohkeutta. Rohkeutta puolustaa lähipalveluita ja alueellista tasa-arvoa, mutta myös rohkeutta uudistaa niitä silloin, kun vanhalla tavalla ei voida jatkaa.
Rohkeutta puolustaa tavallisen suomalaisen arkea, mutta myös kertoa rehellisesti, millaisissa taloudellisissa raameissa päätöksiä tehdään.