Toimittajalta | Keskustan Tampereen kokous oli leppoisa kesäinen kansanjuhla – vaali-ilmeen haku jää syksyn viimoihin

Tampereen messu- ja urheilukeskus Härmälän muinaisella lentokentällä on valtava kompleksi, mutta keskustan puoluekokouksen pääpäivänä sekin kävi hetkittäin ruuhkaiseksi.

Paikalle saapui jälleen pari tuhatta keskustalaista päättämään henkilövalinnoista, halaamaan tuttuja ja juhlimaan 120-vuotiasta puoluetta. Puheenjohtaja Antti Kaikkoseen luotetaan kuin uusmaalaiseen peruskallioon, mitä voi pitää keskustalaisittain suorastaan luksuksena.

Repivistä henkilövaaleista, takahuoneiden puukotuksista ja katkerista linjariidoista elävät politiikan toimittajat eivät saaneet Tampereen kokouksesta irti paljoakaan. Paremmat markkinat oli Jyväskylässä, jossa kokoomus onnistui hankkimaan yhden viikonlopun täydeltä negatiivista julkisuutta naiskannatuskriiseineen.

Varapuheenjohtajakisassa nähtiin sentään häivähdys perinteistä keskustapiirien sisäistä ja välistä valtakamppailua. Lapin vaalipiiristä ja Pirkanmaalta oli molemmista tyrkyllä kaksi ehdokasta, mikä takasi sen, että laskukoneet kävivät kuumina.

Rovaniemen konkarikansanedustaja Markus Lohi säilytti paikkansa, ja siitä hän saanee kiittää ennen kaikkea naapuripiiri Pohjois-Pohjanmaan ääniä. Suurimmalla keskustapiirillä ei ollut tällä kertaa omaa tarjokasta kisassa.

Sen sijaan Pirkanmaan Jouni Ovaskan yritys tyssäsi lähinnä kahteen asiaan: ensinnäkin paikalliskilpailija Petra Schulze Steinen imuroi huomattavan äänisaaliin, ja toiseksi Ylä-Savon Markku Siponen rynni puoluejohtoon laajalla itäsuomalaisella äänipotilla.

Juuri nyt ilmassa ei ole sellaista sakeaa keskustavihaa, jota puolue on hallitusvallassa istuessaan usein saanut niskaansa – jos ei lasketa normaalia perussuomalaista turvelouskutusta. Hallituskumppaniksikin on kysyntää melkein joka suuntaan, kun hallituksia on vaikea saada kokoon ilman keskustaa.

Asian hankalampi puoli on se, että kyselyjen perusteella keskusta on monelle äänestäjälle vain se sympaattinen, ”ihan kiva” kakkosvaihtoehto. Vaaliuurnilla äänestäjällä on kuitenkin vain yksi ainoa ääni. Tämän asetelman murtaminen on Kaikkoselle ehkä tärkein akuutti kysymys.

Suuret, karut rakenteelliset haasteet eivät myöskään kadonneet Tampereen messuhallin humussa minnekään: sisäinen muuttoliike syö kannatusta, etelä on keskustalle edelleen kylmä, pienten kuntien hiipuminen jatkuu, ja puolueaktiivit ja kannattajat ikääntyvät. Näitä kysymyksiä ei tietenkään enää muutamassa kuukaudessa ratkota.

Strategisessa mielessä keskustan lähtökohdat vaaleihin ovat kerrankin vakaat. Sukupolvenvaihdos on kipuiltu läpi jo kaksissa edellisissä eduskuntavaaleissa. Luopujia on tässä vaiheessa vain yksi, Savonlinnan Hanna Kosonen, ja senkin aukon keskusta jo käytännössä paikkasi imuroimalla koko paikallisen harkimolaisen liikkeen riveihinsä.

Karujen vaalitappioiden jälkeen tilanne vaalipiireissä on se, että keskustalla ei ole hallussaan kriittisiä vaalipiirin viimeisiä paikkoja, joista pudotaan helposti. Käytännössä jokaisessa vaalipiirissä on täysin realistista ottaa vähintään yksi lisäpaikka.

Tampereen puoluekokous tarjosi myös lukuisille uusille eduskuntavaaliehdokkaille mainion tilaisuuden verkostoitua ja tehdä itseään tykö. Käytävillä nähtiin myös tunnelmia haistelemassa muuan tunnettu poliittinen eläkeläinen.

Timo Soini pohtii nähtävästi vakavissaan keskustan ehdokkuutta Uudellamaalla, ja ratkaisua on luvassa loppukesästä. Keskustan nuorisokaarti on jo ehtinyt nousta vastarintaan arvoiltaan vanhoillisen Soinin ehdokkuudelle, eivätkä kaikki muutkaan muista hänen keskustalle kalliiksi aikanaan käynyttä poliittista toimintaansa hyvällä.

Vaikka Soinin henkilökohtaista kannatusta on vaaleissa mitattu viimeksi vuonna 2015, vähintään itsensä hän kyllä kiskoisi keskustan listaltakin eduskuntaan Uudeltamaalta, jossa keskustaäänestäjiä ei ole ollut koskaan tulvaksi asti.

Nykyiselläkin gallup-tasolla keskusta palaisi reilun 30 kansanedustajan puolueeksi, mikä palauttaisi viime vaalikauden asemat.

Suuren puolueen identiteettiä yhä vaaliville keskustalaisille se ei tietenkään vielä riitä. 30 edustajan potilla ei kaapata myöskään vielä vahvoja asemia seuraavassa hallituksessa, jonka pääministeripuolue saanee jälleen taakseen noin 50 kansanedustajaa.

Puolueen sisällä tuntuu olevan kuitenkin kahta linjaa ja epävarmuutta siitä, kannattaako seuraavaan hallitukseen ylipäätään lähteä kuittaamaan tuskallisia säästölistoja. Vaaleihin ei kuitenkaan voi lähteä havittelemaan oppositioasemaa, vaan valtaa.

Kesällä gallupeja ei juuri uuteen asuntoon heilautella, kun kansa makaa laitureilla. Mutta vaalisyksyn viimassa kamiinaan on lyötävä hartiavoimin kuivaa koivuklapia, jos keskusta aikoo luoda itsestään vaaleihin kiinnostavan ja vastustajien aidosti pelkäämän vaihtoehdon.