Lukijalta: Kun ideologia ohitti arjen – ja koulujen perusta mureni
Suomalaisen koulutusjärjestelmän kriisiä ei voi ymmärtää ilman kahta ratkaisevaa päätöstä: tasoryhmien poistamista vuonna 1985 ja erillisluokkien purkamista vuonna 2011. Emil Lumme on kuvannut näiden uudistusten seurauksia poikkeuksellisen kirkkaasti HS:n kirjoituksessa 14.5.2026.
Kyse ei ole yksittäisistä virhearvioista, vaan rakenteellisesta muutoksesta, joka on heikentänyt sekä lahjakkaimpien että eniten tukea tarvitsevien oppilaiden mahdollisuuksia.
Tasoryhmien ja erillisluokkien purkaminen esitettiin tasa-arvon edistämisenä. Ajatus oli kaunis: kaikki oppilaat saman pöydän ääreen, samat mahdollisuudet, sama opetussuunnitelma. Käytännössä lopputulos on ollut päinvastainen.
Kun oppilaiden tarpeet ovat äärimmäisen erilaisia, yhdenmukainen opetus ei palvele ketään. Lahjakkaiden oppilaiden potentiaalia ei pystytä hyödyntämään, ja samalla heikoimmassa asemassa olevat jäävät ilman riittävää tukea. Yhteiskunta menettää molemmista päistä.
Tämä ei ollut mikään yllätys. Jo ennen uudistuksia opettajat, tutkijat ja vanhemmat varoittivat, että heterogeeniset ryhmät ilman riittäviä resursseja johtavat oppimistulosten laskuun ja työrauhan heikkenemiseen. Varoitukset kuitenkin sivuutettiin.
Päätöksiä ohjasivat enemmän ideologiset tavoitteet kuin koulun arjen realiteetit. Vuonna 1985 SDP katsoi maailmaa vaaleanpunaisten lasien läpi, ja vuonna 2011 kokoomus teki saman vaaleansinisten lasien avulla.
Molemmissa tapauksissa hyvä tarkoitus peitti näkyvistä sen, mikä olisi ollut nähtävissä pelkällä maalaisjärjellä.
Jokaiselle harrastajalle on selvää, että jääkiekossa, jalkapallossa ja pesäpallossa eri sarjatasojen harjoituksia ja otteluja ei kannata sekoittaa, jos kaikkien pelaajien ja tukijoukkojen motivaatio halutaan pitää yllä.
Koulun perustehtävä on opettaa. Se ei ole sosiaalipoliittinen laboratorio, jossa kokeillaan, mitä tapahtuu, kun kaikki erot tasoitetaan väkisin.
Oppiminen ei tapahdu poliittisten julistusten tasolla, vaan luokkahuoneessa, jossa opettaja yrittää samanaikaisesti tukea lukivaikeuksista kärsivää, rauhattomasti käyttäytyvää ja matematiikassa vuosia edellä kulkevaa oppilasta.
Kun resurssit eivät riitä, lopputulos on väistämättä se, että opettaja uupuu ja oppilaat turhautuvat.
On myös syytä huomata, että inkluusion alkuperäinen idea ei ollut huono. Kansainvälisesti inkluusio tarkoittaa sitä, että oppilas saa tarvitsemansa tuen – ei sitä, että kaikki oppilaat sijoitetaan samaan ryhmään riippumatta tuen määrästä.
Suomessa tämä käännettiin muotoon, jossa erityisopetusta vähennettiin ja vastuu siirrettiin yleisopetuksen opettajille ilman vastaavaa resurssien lisäystä. Se ei ollut inkluusiota, vaan säästöpolitiikkaa, joka puettiin tasa-arvon kaapuun.
Nyt maksamme hintaa. Oppimistulokset ovat laskeneet, työrauha on heikentynyt ja opettajien työhyvinvointi on kriisissä.
Samalla yhteiskunta menettää lahjakkuuksia, jotka olisivat voineet nousta huippuosaajiksi, ja toisaalta nuoria, jotka olisivat voineet löytää elämänsä suunnan, jos tuki olisi ollut oikea-aikaista ja riittävää.
On helppo sanoa, että jälkiviisaus on turhaa. Mutta tämä ei ole jälkiviisautta. Tämä oli nähtävissä jo ennen uudistuksia, ja moni sanoi sen ääneen. Päättäjät ja äänestäjät vain valitsivat olla kuulematta.
Jos haluamme korjata tilanteen, meidän on uskallettava myöntää, että kaikki oppilaat eivät opi samalla tavalla – eikä heidän pidäkään.
Tarvitsemme koulutusjärjestelmään rakenteita, jotka tunnistavat erilaiset tarpeet ja antavat opettajille mahdollisuuden tehdä työnsä. Kaikkien ei tarvitse osata tieteiden teoriaa, vaan he voivat loistaa esimerkiksi kädentaidoissa tai taiteissa. Se ei ole paluuta menneeseen, vaan askel kohti toimivaa tulevaisuutta.
Antti Roine
Ulvila
Tällä palstalla Suomenmaan lukijat voivat käydä avointa keskustelua mieltään askarruttavista ajankohtaisista aiheista. Toimituksella on oikeus editoida kirjoituksia. Voit jättää kirjoituksen osoitteessa: https://www.suomenmaa.fi/kategoria/mielipide/