"Alkiolaisen allianssin" haikailu ei ole nykyaikaa
Arvostettu keskustavaikuttaja, professori Kari Hokkanen, kirjoitti Suomenmaassa perjantaina (29.9.) otsikolla ”Alkiolaisen allianssin aika?”. Hän kannattaa keskusteluja keskustan kokoamiseksi ainakin yhteistyöhön tai jopa ”jonkinlaiseksi puolueliitoksi”. Tällaiset yhteistyökaavailut ovat kuitenkin jo mennyttä aikaa.
Hokkanen tarjoaisi yhteistyön kättä erityisesti perussuomalaisista eronneille sinisille, mutta myös Jussi Halla-ahon johtamille perussuomalaisille ja tietysti Paavo Väyryselle ja ”häntä harharetkelle seuranneille”.
Hokkasen motiivit ovat kelpo puoluemiehen motiivit:
”Gallupit ovat olleet keskustallekin karua katseltavaa. Luvattu talouden kuntoonpano näkyy kyllä edistyvän jokseenkin luvatusti, mutta kovalla poliittisella hinnalla. Tätä menoa odottaa rökäletappio, paluu vuoden 2011 tasolle. Lisävoima olisi kovin tervetullutta”, hän kirjoittaa.
Hokkanen ei ole ensimmäinen, jota tämä asia on ajatteluttanut. Samaa ovat pohtineet ääneen jo muun muassa sinisten puolustusministeri Jussi Niinistö ja keskustan varapuheenjohtaja Antti Kurvinen.
Sen kummempaa keskustelua asia ei ole kuitenkaan herättänyt. Niin onkin parasta.
Äänestäjiä voi ohjailla puoluesopimuksin nykyisin vielä vähemmän kuin ehkä joskus ennen.
Alliansseja ja puolueliittoja ei kannata enää suunnitella kirjoituspöytien ääressä tai kabineteissa. Yhteenlaskut voivat näyttää paperilla eteviltä, mutta todellisuus on toinen. Äänestäjiä voi ohjailla nyt vielä vähemmän kuin ehkä joskus ennen. Eivät he seuraa puoluetaktisia sopimuksia.
Huonosti kävi aikanaan liberaaleillekin. LKP liittyi muutamaksi vuodeksi keskustaan jäsenjärjestönä ja käytännöllisesti katsoen katosi politiikan kartalta. Keskustakaan ei tästä juuri hyötynyt.
Samaa kohtaloa voisi uumoilla nyt sinisille, jos nämä lähtisivät ryhmänä Niinistön ja Hokkasen viitoittamalle tielle. Sopii myös kysyä, olisiko tästä liittoutumasta kannatuksen kasvua keskustallekaan. Sinisillä on kyllä paljon kansanedustajia, mutta kannatusta ja sen myötä äänestäjiä ainakin toistaiseksi perin vähän.
Perussuomalaiset taas ovat uuden johtonsa myötä muuttuneet niin kovin, että eivät kelvanneet keskustalle enää edes hallituskumppaniksi. Olisi kummallista rakennella aatteellista yhteistyötä sellaisen puolueen kanssa, jonka kanssa ei äskettäin sovittu samaan hallitukseen.
Jos yksittäinen sinisten tai perussuomalaisten kansanedustaja tai muu toimija haluaa siirtyä keskustaan, tälle ei tietenkään ole estettä. Tervetuloa vain. Mutta eduskuntavaaliehdokkuudestakin päättävät keskustan piirijärjestöt sitten aikanaan. Siitäkään ei voi käydä kauppaa etukäteen.
Timo Soini on ollut vahvasti sitä mieltä, että hänen perustamansa perussuomalainen puolue oli samaa alkiolaista juurta kuin keskustakin.
Veikko Vennamon SMP irtosikin maalaisliitosta. Siitä kertoo nimikin. Se oli ensin Pientalonpoikien puolue ja sitten Maaseudun puolue.
Perussuomalaisten kannatus on sen sijaan varsinkin jytkyn jälkeen ollut vahvaa esikaupungeissa ja asutuskeskuksissa. Nykyinen, hajaannuksen jälkeinen perussuomalaisuus ei ainakaan ole enää alkiolaista. Aatteellista yhteyttä on mahdoton nähdä.
Viisainta on, että puolueet – keskustakin – tekevät työnsä ja politiikkansa, ja antavat sitten äänestäjien ratkaista, minkä arvon niille antavat.
Paavo Väyrynen on oma lukunsa. Keskusta on kohdellut Väyrystä hänen eronsa jälkeen silkkihansikkain ja niin ymmärtäväisesti kuin on ollut mahdollista. Ovi on auki vieläkin.
Taktiikka on ollut viisasta mutta myös armeliasta. Siksi on vaikea ajatella, mikä olisi sellainen ”kunniallinen paluutie”, joka ei ole jo ollut tarjolla.