Jukka Jalonen luotsaa Leijonia MM-kisojen painekattilassa – Pitää kiinni kunnianhimoisesta uratavoitteestaan

Urheilu

Ne ovat taas täällä: jokavuotiset MM-kiekkokarnevaalit, jolloin enimmillään lähes kolme miljoonaa suomalaista seuraa miesten maajoukkueen otteluita.  

Hallitsevan maailmanmestarin Leijonien päävalmentaja Jukka Jalonen joukkoineen valmistautui Latvian kanssa jaettuna järjestettäviin kotikisoihin samoin kuin aina. 

– Menestys on tietysti hienoa, mutta sillä ei tee mitään, kun seuraava projekti alkaa. Tai no, totta kai kokemus ja pärjääminen tuo varmuutta, mutta joukkueen rakennus alkaa joka kerta alusta. Keitä saa mukaan, keitä ei saa, tuleeko loukkaantumisia, mitä NHL:n päästä kuuluu, miten lopullinen kokoonpano säädetään ja niin edelleen, hän sanoo. 

Valmennusjohdon käsissä oli positiivinen ongelma: Suomi tuottaa jatkuvasti laatupelaajia. SM-liigassakin on Jalosen mukaan monta yksilöä, jotka kamppailivat kisapaikoista viimeiseen asti.  

Liigaa ja muita Euroopan pääsarjoja pelattiin viimeistelyleirien ja ottelujen aikana, ja NHL:stä vapautui tänä vuonna iso joukko pudotuspelien ulkopuolelle jääneitä suomalaispelaajia. Jälkimmäisistä etenkin maalivahtiosasto oli kivikova, kärkenä Nashvillen Juuse Saros ja Kevin Lankinen. 

– Olimme Lehtisen Jeren (GM) kanssa kartoittaneet läpi kauden NHL-pelaajien tilannetta ja käyneet paikan päällä seurantamatkoilla. On tärkeää hahmottaa pelaajien perusarki, valmiudet ja tuntemukset, Jalonen kertaa. 

Kotikisat ovat pelaajille elämys, mutta myös painekattila. Suomelta odotetaan käytännössä aina mestaruutta tai vähintään mitalia, ja MM-kisoja seuraavat nekin, jotka eivät muuten ole jääkiekon tai välttämättä edes urheilun suurkuluttajia. 

Paljon on tapahtunut sen jälkeen, kun HPK:ssa mainetta niittänyt riihimäkeläinen Jalonen aloitti Leijonissa kakkosvalmentajana vuonna 2007. Päävalmentajana olympiakultaa, kolme maailmanmestaruutta ja läjän himmeämpiä mitaleita voittanut mies sanoo, että eniten on muuttunut ymmärrys siitä, mitä johtaminen on ja miten ihmisten kanssa toimitaan. 

– Valmentajuudessa on tavallaan kolme tasoa, johon keskitytään eniten. Kokemuksesta ja muiden ohjaamisesta sanoisin, että ensin höyrytään treeneistä, sitten pelitavasta ja sitten tulee johtaminen. Muutkin pitää tietysti hallita, mutta viimeinen on tärkein – ja myös se, mihin homma useimmiten hyytyy. 

Henki, sitoutuminen, yksilöiden vahvuuksien ja persoonien huomioiminen niin, että kokonaisuus ei kärsi. Periaatteessa yksinkertaisia asioita, käytännössä usein kaikkea muuta – missä tahansa yhteisössä, saati sitten kiekkoilun ja kilpaurheilun absoluuttisella huipulla. 

– Johtamisen oppimisprosessia ei oikein voi nopeuttaa tai oikaista, se tapahtuu virheiden kautta. Eikä kukaan ole siinä valmis, mutta koen, että luottamus on avainasemassa. Kun luottaa itseensä, uskaltaa luottaa toisiinkin: delegoida, antaa autonomiaa pelaajille ja silti pitää langat käsissään, Jalonen sanoo. 

Leijonaluotsina Jalonen on myös se, joka vie koko maajoukkue- ja jääkiekkoyhteisöä eteenpäin. Hän korostaa, ettei ole olemassa yhtä totuutta eivätkä aikuisten ammattilaisten opit ole sellaisinaan siirrettävissä muille tasoille. 

– Roolini on lähinnä kertoa kansainvälisen pelien vaatimustasosta ja opeista liigan ja junioripuolen suuntaan, ei sanella miten pitäisi pelata. Pelitavan toteutus ja soveltuvuus kulloiseenkin tilanteeseen on oleellinen, ei tapa sinänsä. 

Kasvot ja saavutukset ovat tutut useimmille suomalaisille, mutta mies niiden takana harvemmalle. Etenkin nuorempana tiukasti yksityisyyttään vaalinut Jalonen on tullut iän myötä rennommaksi, mutta ei silti erityisesti nauti julkisuudessa olosta. 

– Ehkä julkinen Jalonen on yhä vähän tosikompi. Privaattiminässä on enemmän huumorintajua, iloisuutta ja joustoa. Julkisuudessa on hyvät ja huonot puolensa, mutta tällä paikalla täytyy kestää pelin henki ja olla median käytettävissä. Pitää itsekin miettiä, mihin kaikkeen kannattaa lähteä mukaan, hän kommentoi. 

Viimeksi Jalonen lähti mukaan asunnottomuutta torjuvan Y-säätiön kampanjaan, koska koki asian sen arvoiseksi ja yhteiskunnalliseksi tärkeäksi.  

Yli 30 vuoden yhteiselo Sari-vaimon kanssa ja jo aikuisiksi ehtineet pojat Jesper ja Jimi ovat elämän peruskiviä, joita ”maailman tärkein turha asia” eli jääkiekko ei heiluttele. 

– Vaikein hetki valmentajana  on yhä se, kun KalPa, jonka kanssa minulla oli kahden vuoden sopimus, meni konkurssiin heinäkuussa 1999. Olimme ostaneet talon Kuopiosta, pojat olivat alle kouluikäisiä ja palkanmaksu katkeamassa kahden viikon päästä. Mutta jälkikäteen voi sanoa, että siitä seurannut lähtö Englantiin valmentamaan ja koko kuopasta nousu on yksi avaintekijä siihen, missä ollaan tänä päivänä, hän muistelee. 

Tärkeitä kokemuksia on uralla paljon, mutta Jalonen nimeää myös KHL-valmennuksen Pietarin SKA:ssa (2012−2014) ja Helsingin Jokereissa (2016−2018) ammatillisesti kehittäviksi pesteiksi. Ne mahdollistivat nousemisen taas pykälää paremmaksi maajoukkueluotsiksi. 

– Täytyy muistaa, että tuolloin Venäjän johdon politiikkaan ja tekoihin ei juuri puututtu millään kansainvälisen toiminnan tasolla. Naiivia tai ei, keskityin itsekin vain kiekkohommiin, jotka molemmissa seuroissa hoidettiin viimeisen päälle. Sittemmin tilanne on tietysti muuttunut totaalisesti, ja urheilun on toimittava sen mukaan – mutta en kadu, että olen valmentanut noita huippujoukkueita, Jalonen kommentoi. 

Jukka Jalonen täytti 60 vuotta viime marraskuussa. Jääkiekko ei ole maailmasta irrallinen saareke eikä uusien sukupolvien pelaajia voi johtaa yhtä autoritaarisin ottein kuin takavuosina. 

Jalosta alkaa naurattaa, kun häneltä kysyy, tuntuvatko suhteessa itseen yhä nuoremmat pelaajat hänestä jo pikkupojilta. Tätä hän pääsi toden teolla testaamaan alle 20-vuotiaiden maajoukkueen päävalmentajana, kun vuoden 2016 kotikisat päättyivät MM-kultaan ja suoranaiseen hysteriaan etenkin Sebastian Ahon, Patrik Laineen ja Jesse Puljujärven ympärillä. 

– En tunne itseäni  vanhaksi, vaikka teen töitä hyvinkin nuorten kaverien kanssa. Nuorten Leijonien projekti oli upea kokemus: koko ajan tunne, into ja yleinen meininki tapissa, ja silti joukkue pelasi kuin aikamiehet. Ei varmaan tarvitse kerrata, keitä kaikkia siitä ryhmästä on noussut NHL:n huipulle. Ilman tuota kokemusta en välttämättä olisi enää lähtenyt aikuis-Leijonien peräsimeen.

Isoin muutos Jalosen mukaan on tapahtunut siitä, miten pelaajia kohdellaan ja palaute annetaan. 

– Ennen se saattoi olla aika tylyäkin meininkiä, nyt pitää miettiä vähän tarkemmin, mitä ja miten sanoo. Ja se on loppupeleissä vain hyvä juttu, kaikille.

Juuri nyt ajatukset ovat täysin MM-kisoissa, mutta Jalonen ei muutenkaan enää suunnittele elämäänsä kovin tarkasti. NHL-valmentajuus on yhä tavoite, mutta ei hinnalla millä hyvänsä. 

– Realismia on, ettei tällä taustalle pääse suoraan NHL-joukkueen ykkösvalmentajaksi, vaikka olisi kuinka monta arvokisamestaruutta. Eikä kotoa tule kukaan hakemaan: olen ollut aika passiivinen siihen suuntaan, mutta nyt aktivoinut. Maailmani ei kuitenkaan kaadu, jos NHL jää kokematta. Olen tyytyväinen näinkin.

Jalonen on kysytty vieras myös kiekkokuvioiden ulkopuolelle. Jääkiekon asema ykköslajina tuo vastuuta, mutta hän pyrkii pitämään perspektiivin ja suhteellisuudentajun mukana. 

– Käyn luennoimassa johtamisesta yrityksissä, mutta en kuvittele tietäväni kaikesta kaikkea. Kyse on kuitenkin vain pelistä.

Mistä Jalonen toivoo, että hänet muistetaan, kun aktiiviura kiekkoluotsina joskus päättyy? 

– No nyt pistit pahan… Ehkä menestyksen kulttuurin vahvistamisesta ja siitä, että uskotaan olevan mahdollista tehdä tiukassa paikassa parhaansa ja ylikin. Lajirajat ylittävä yhteistyö on myös tärkeä juttu, ja siinä on menty eteenpäin.

Usko on lujaa luottamusta, myös siihen, mikä ei päällepäin näy. Kun perusta on kunnossa, on helpompi astua taas niiden miljoonien silmien eteen. 

Juttu on julkaistu alun perin Suomenmaan aikakauslehdessä.

Digilehden irtonumeroita voit ostaa täältä. Lehden voit tilata täältä.