Viimeisellä reunalla – Nenetsit paimentavat porojaan Jamalin niemimaalla ilmastonmuutoksen ja kaasuteollisuuden puristuksissa
Poroja paimentavan samojedikansan valokuvia voisi ensivilkaisulla luulla hyvinkin vanhoiksi.
Tundralle pystytetyt kodat ja niiden liepeillä odottavat reet näyttävät ikiaikaisilta. Taljoihin ja turkiksiin verhoutuneista ihmisistä pilkistävät pelkät tuulen ja pakkasen puremat kasvot. Heitetään suopunkia, teurastetaan, syödään raakaa lihaa.
Mutta sitten – jossakin vilahtavat punainen ämpäri ja kumisaappaat. Pieni Znenia-tyttönen rutistaa sylissään vaaleahiuksista muovinukkea. Kodassa astioita pesevän teini-ikäisen Tanian kaulassa roikkuvat korvalappustereot.
Lopullisesti aikakauden paljastavat Japtikin perheen kodin seinälle ripustetut julisteet: Kiss, Bon Jovi, Tom Cruise, Karate Kid. Eletään 1990-luvun alkua.
Venäjän arktisen alueen suurin alkuperäiskansa nenetsit viettivät vielä 30 vuotta sitten Jamalin niemimaalla täyttä paimentolaiselämää. He jutasivat eli kulkivat porolaumojensa vuodenkierron mukana 1 500 kilometriä vuodessa.
Dokumenttiohjaaja Markku Lehmuskallio matkusti Jamalille ensimmäisen kerran talvella 1991. Lehmuskallio sai oppaakseen tundralla syntyneen nenetsitoimittaja Anastasia Lapsuin, josta tuli sittemmin hänen elämänkumppaninsa ja työparinsa.
Lehmuskallio ja Lapsui ovat tehneet yhdessä 18 dokumentti- ja näytelmäelokuvaa Jamalilta. Nyt heidän elämäntyönsä on saatu tallennettua myös kirjaksi.
Jäähyväiset tundralle -kirjan tekstit on kirjoittanut pariskunnan itsensä lisäksi toimittaja Kirsikka Moring. Teoksen kuv
at on ottanut valokuvaaja Pekka Lehmuskallio, joka oli mukana ohjaajaveljensä Siperian-matkoilla 1990-luvun alussa.
Sana jamal on nenetsin kieltä ja tarkoittaa osuvasti maan äärtä. Jamalin nenetsien piirikunta on kaksi kertaa Suomen kokoinen, 750 000 neliökilometrin laajuinen alue, joka levittäytyy Obinlahden rannoille.
Lehmuskalliot matkustivat alueelle ensimmäistä kertaa juuri ennen kommunismin kukistumista. Neuvostoliiton aikoina poronhoitokin oli kollektivisoitu, ja kuvausryhmä pääsi seuraamaan Panajevskin sovhoosin poronhoitoprikaati numero 5:n elämää.
Prikaati vietti talven Ob-joen suistoalueen eteläpuolisissa metsissä. Kevättalvella he aloittivat matkan kohti Karanmeren rannikon kesälaitumia.
Mukana kulki koko suku sylivauvasta isoäitiin ja perheen kotijumaliin. Moottorikelkkoja tai mönkijöitä ei kuvissa näy, sillä nenetsit liikkuivat vielä 1990-luvun alussa ympäri vuoden poroilla.
Kota siirrettiin uuteen paikkaan porojen elämänrytmin mukaan parin kolmen päivän välein. Kuvien perusteella mukana kuljetettiin silti hämmästyttävän paljon tavaraa, esimerkiksi posliiniastiat.
Monilla paimentolaisilla oli jo 1990-luvun alussa myös pysyvä asunto Panajevskin kylässä, jonka he ohittivat kahdesti vuodessa, keväällä ja syksyllä. Silloin hoidettiin puolen vuoden kauppa-asiat.
Kirja on ainutlaatuinen taltiointi katoavasta tai kenties jo kadonneesta elämäntavasta. Pohjoiset kansat ovat aina joutuneet kamppailemaan elämänsä ja elinkeinojensa puolesta, mutta nyt heidän tilanteensa on vaikeampi kuin kenties koskaan.
”Jamalin Nenetsian erämaissa eletään paimentolaiskulttuurin ja poronhoidon viimeisellä reunalla”, Kirsikka Moring kirjoittaa.
Ilmasto lämpenee, ja sekä merijää että syvien maakerrosten ikijää sulavat kovaa vauhtia. Tundralle muodostuu jättimäisiä maakuoppia ja roudalle kiireellä kyhätyt rakennukset sortuvat.
Eikä siinä kaikki – epäonnekseen Jamalin nenetsit sattuvat myös asumaan maapallon suurimpien kaasuvarojen päällä. Se ei ole heille mahdollisuus, vaan uhka.
Ennen Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainaan peräti 80 prosenttia Eurooppaan ostetusta maakaasusta tuli juuri Jamalilta. Tundran yli on vedetty kaasuputkien, rautateiden ja kaupunkien verkosto, joten porojen on vanhojen reittiensä sijaan kuljettava kiertoteitä.
Nenetsin kieli ja kulttuuri ovat muiden siperialaisten vähemmistökansojen tavoin uhanalaisia.
Vuoden 2010 väestönlaskennassa nenetsejä rekisteröitiin yhteensä 44 600, joista Jamalilla asui 29 700. Pari vuotta sitten tehdyn uuden laskennan tulokset ovat hatarat, mutta tilanne on tuskin ainakaan parantunut.
Sisäoppilaitoksissa kasvavat lapset unohtavat tundran kielet ja tavat. Sukupolvelta toiselle kulkeva tiedon ketju on katkeamassa.
Kirja ei anna selvää vastausta siihen, onko jutaaminen perinteisessä muodossaan jo täysin päättynyt. Missä Putinin Venäjällä ovat kuvien Misha-vauva, nukkea puristava Znenia ja tundran kaunotar Tania?
Anastasia Lapsui, Markku Lehmuskallio, Pekka Lehmuskallio ja Kirsikka Moring: Jäähyväiset tundralle. Siperian nenetsien matkassa. SKS, 192 s.
Artikkeli on ilmestynyt alun perin Suomenmaan aikakauslehdessä huhtikuussa 2023.