Vieraskolumni: Suomen itsenäisyydestä vastaamme me
Itsenäisyyspäivänä puolilta päivin iso osa kansakuntaa hiljentyy Väinö Linnan ja Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan äärelle. Oletan, että tänä vuonna useampi suomalainen kuin normaalisti, kun Venäjän aggressiivisen hyökkäyssodan ja Ukrainan sitkeän puolustustaistelun myötä sotilaallisen turvallisuuden peruskysymykset ovat meilläkin kaikkien mielissä.
Pidimme pari viikkoa sitten oman Reserviupseerikoulun kurssini 168 vuosijuhlan, jossa puhuin teemasta ”Homeperseensuolta on pitkä matka Natoon – meiltä siihen meni 40 vuotta”.
Mainittu paikka sijaitsee Haminasta itään Valkjärven kannaksella, Kattilaisesta pohjoiseen. Siellä harjoittelimme puolustusta idästä tulevaa ”A2-keltaisen suurvalta-armeijan” hyökkäystä vastaan. Nyt sama A2-keltainen on Ukrainan raakana riesana.
Kun ensi kertaa saavuimme upseerioppilaina Haminaan vuoden 1981 marraskuussa, saapumistamme seuraavana päivänä koko Kaakkois-Suomen sotilaslääni, myös RUK, laitettiin täyteen valmiuteen ja sodanajan ryhmitykseen.
Syynä lienee ollut Puolan jännittynyt poliittinen tilanne juuri ennen joulukuun sotatilalakia, jolla maan kommunistijohto pyrki pysäyttämään vapautta ja parempaa elämää vaatineen Solidaarisuus-liikkeen. Euroopassa elettiin sodan uhan alla, synkissä tunnelmissa.
Sain 19-vuotiaana alikersanttina johdettavakseni pataljoonan ydinsuojeluryhmän, joka muutoin koostui 1. komppanian erikoislinjan äskeisistä alokkaista, kolmekymppisistä varatuomareista ja tekniikan tohtoreista. Värjöttelimme pari päivää pöpelikössä ja ajattelimme Puolaa.
Reserviin siirryttyäni olen vastaavasti joutunut päätöksentekijänä arvioimaan päätösteni merkitystä oman reserviläiskomppaniani kannalta ja sitä, millaisen vastuun se toisi tiukan paikan tullen. Suomen tasavallan reserviläisarmeijassa tämä on ollut varmasti monella muullakin mielessä.
Venäjän hyökkäyssodan myötä keskustelu Suomen sotilaallisesta liittoutumisesta loksahti vuosien vellomisen jälkeen uudelle uralle. Ulkopolitiikkamme ensisijainen päämäärä on aina ollut kansallinen turvallisuus, ja nyt sen takaamiseksi aggressiivisen Venäjän naapurina päätimme – kansan vankalla tuella – hakea Nato-jäsenyyttä.
Tämä päätös ei tullut tyhjästä, vaan sen perustaa oli rakennettu vuosikausia – Nato-optio ei mennyt hukkaan. Merkittävä askel otettiin Hornet-hävittäjien hankinnalla vuonna 1992. Ja ilman jäsenyyttä Euroopan unionissa nyt olisi vaikea ottaa täydentävää, täyttä askelta läntiseen turvallisuusyhteisöön.
Nato-jäsenyys on Suomelle puolustuksellinen ratkaisu, joka vahvistaa maamme kansallista turvallisuutta ja kansainvälistä asemaa. Suomen ja Ruotsin jäsenyys yhdessä Norjan ja Tanskan kanssa muodostaa Pohjois-Eurooppaan merkittävän puolustuksellisen voimaryhmittymän, jonka takana ovat Naton johtamisjärjestelmä sekä logistinen ja materiaalinen tuki.
Suomen kansainvälinen toimintaympäristö onkin parhaillaan yhtä kovassa murroksessa kuin 1990-luvun alussa, sekä turvallisuuden että talouden osalta. Nyt vain ei mennä eteenpäin, vaan liikutaan peruutusvaihteella.
Tässä murroksessa on pidettävä huolta Suomen sisäisestä eheydestä. Sillä ja kyvyllä uudistua on iso merkitys myös Suomen kansainväliselle asemalle. Kansallinen turvallisuutemme – sekä ulkoinen että sisäinen – nojaa pitkälti siihen, miten hyvin ja luotettavasti yhteiskuntamme toimii, ja kokevatko kansalaiset yhteistä omistajuutta Suomesta.
Voimapolitiikan paluun kovassa maailmassa vaikeuksista selviää helpommin ja vähemmin vaurioin, jos on varautunut ja jos on liittolaisia. Tässä suhteessa Nato-jäsenyys vahvistaa Suomea.
Mutta yksi seikka on hyvä pitää mielessä: kuten ennenkin, Suomen puolustuksesta – Suomen itsenäisyydestä – vastaamme ensi sijassa me suomalaiset itse, Suomen puolustusvoimat, reserviläisarmeijamme – tämä asia ei ole muuttunut. Kansallisesta puolustuskyvystä on pidettävä jatkossakin visusti huoli.
Sen ylläpitämisessä riittää tehtävää jokaiselle meistä. Suomen turvallisuus nojaa kansalaisyhteiskuntaan, ja sitä rakennetaan joka päivä jokaisen suomalaisen korvien välissä ja kansakunnan yhteisessä elämässä.
Kirjoittaja on Suomen Pankin pääjohtaja.
