Vessaan ei ehdi ja lapsen kevätjuhla raivataan kalenteriin – Erityisavustajat kertovat pääministerin paineista
“Henkisesti raskasta.”
“Kyynisyys uhkaa.”
“Kansakunnan kusitolppa.”
“Kestokykyni on ollut koetuksella.”
Äkkiseltään ei arvaisi, että tällaisilla määreillä on kuvattu Suomen kenties yhtä halutuinta asemaa: pääministerin pestiä.
Eivätkä sanojat ole ketä tahansa. Ne on poimittu pääministereinä toimineiden Jyrki Kataisen (kok.), Antti Rinteen (sd.), Juha Sipilän (kesk.) ja Sanna Marinin (sd.) julkisista kommenteista.
– Moni ihminen haluaa, että sinä epäonnistut. Se on minusta sairasta, kuvasi puolestaan ex-pääministeri Alexander Stubb (kok.).
Kommentit eivät anna kovin mairittelevaa kuvaa valtakunnan politiikan ykköspaikasta. Onko pääministerin toimesta tullut liian raskas?
On se todella rankkaa ja kuormittavaa, sanoo kahden pääministerin erityisavustajana työskennellyt Anna-Mari Vimpari.
Nykyään keskustan eduskuntaryhmän pääsihteerinä työskentelevä Vimpari toimi aikanaan sekä Matti Vanhasen että Mari Kiviniemen esikunnassa.
Vimparin mukaan pääministerin työhön liittyy paitsi laaja valta myös laaja vastuu. Jo se pelkästään aiheuttaa painetta.
Pääministeri johtaa työssään poikkeuksellisen monta organisaatiota.
– Hän johtaa omaa puoluetta, osin omaa eduskuntaryhmää, hallitusta, hallituspuolueiden puheenjohtajista koostuvaa erillistä ydinryhmää, valtioneuvostoa. Pääministeri on kaikkien ministerien ja virkakunnan johtaja.
Vimpari ei ole näkemyksensä kanssa yksin. Samaa mieltä työn kuormittavuudesta ovat kaikki muutkin pääministerien ex-erityisavustajat, joita tähän juttuun on haastateltu yhteensä neljä.
Pääministerin työssä päivät ovat ylipitkiä. Ne alkavat aamuvarhaisella ja päättyvät iltamyöhään.
Paljon istutaan kokouksissa. Se on raskasta paitsi fyysisesti, myös henkisesti. Politiikassa ratkotaan koko ajan asioita, jotka ovat jollain tavalla huonosti. Ratkominen ei ole helppoa, sillä asioista, keinoista ja tavoitteista voi olla isojakin ristiriitoja.
Päälle tulevat matkustelut. Pääministeri osallistuu esimerkiksi Eurooppa-neuvoston kokouksiin melkein kuukausittain.
– Muistan ohjeen, että syö ja käy vessassa aina kun voit, Vimpari kuvailee.
Hänen mukaansa pääministerin täytyy tottua siihen, että kaikki kanavat ovat jatkuvasti täynnä. Ohjeiden antajia ja mielipiteiden esittäjiä riittää. Päälle tulevat lukuisat toiveet ja vaatimukset siitä, mihin pääministerin edellytettäisiin osallistuvan.
– Täytyy olla todella mestarillinen itsensä johtaja. Pitää osata priorisoida ja keskittyä olennaiseen. Matti pärjäsi hyvin siinä. Hän oli hyvä hallitsemaan kokonaisuuksia, tekemään päätöksiä ja viipaloimaan ajankäyttöä, Vimpari kuvaa.
Pääministerin työ ja koko elämä on minuutti minuutilta aikataulutettua. Hän joutuu olemaan kalenterin orja, kuvaa Dimitri Qvintus.
Hän toimi pääministeri Rinteen erityisavustajana kesäkuusta joulukuuhun 2019 sekä pääministeri Marinin erityisavustajana joulukuusta 2019 huhtikuulle 2020. Sen jälkeen Qvintus on toiminut lääkeyhtiö Bayerin Suomen yhteiskuntasuhdepäällikkönä.
Qvintus sanoo, että myös sektoriministerien ja muiden johtajien työ on raskasta. Pääministerin pesti eroaa kuitenkin niistä siinä, että valmiudessa on oltava aina, 24/7. Pääministerin eteen tulevat ongelmat voivat koskea mitä vain aihealuetta.
– Pääministeri on pääministeri joka ikisessä tilanteessa. Aina voi tapahtua jotain, aina pitää olla tavoitettavissa. Koskaan ei voi heittäytyä täysin vapaalle.
Yllättäen eteen tulevat asiat saattavat olla mittaluokaltaan järisyttäviä, sanoo Juho Romakkaniemi. Hän toimi Kataisen erityisavustajana 2011–2012 sekä Stubbin erityisavustajana kesäkuusta lokakuuhun 2014. Nykyään Romakkaniemi on Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja.
Romakkaniemi huomauttaa, että viime aikojen pääministerit ovat saaneet työpöydälleen niin vaalirahasotkua, finanssikriisiä, eurokriisiä, pakolaiskriisiä, pandemiaa, sotaa kuin Nato-prosessiakin.
Pääministeri ei voi väistää sellaisten asioiden kohdalla vastuuta. Mitään toista pöytää ei ole, johon asiat voisi siirtää.
– Ei ole olemassa hallitusta, joka saisi tehdä vain normaalia työtään. Aina on jotain, johon ei ole voitu varautua, Romakkaniemi sanoo.
– Harvalla on niin isoon hommaan aiempaa kokemusta. Toki taustalla on usein puoluejohtajan kokemus, ja asemaan päätyvät ovat kykeneväisiä omaksumaan asioita. Mutta paljon joutuu oppimaan ja oman kuormansa se aiheuttaa.
Pääministerin työ heijastelee laajempia modernin tietotyön haasteita, sanoo poliittisen historian tutkijatohtori Mona Mannevuo Turun yliopistosta.
Mannevuo on urallaan tutkinut suomalaisten kansanedustajien työn kuormittavuutta sekä viestintätoimistojen valtaa. Mannevuon mukaan pääministerin työssä korostuvat moninkertaisesti samat kuormittavuustekijät kuin kansanedustajilla.
Tietoa on valtavasti, ja se on pirstaleista. Politiikka on kansainvälistynyt ja asiat muuttuneet monimutkaisemmiksi. Työn tahti ja tempo ovat kiihtyneet, tilanteet muuttuvat nopeasti.
– Käsiteltävien asioiden määrä on massiivinen. Sitä on välillä ulkopuolelta hankala käsittää.
Mannevuon mukaan suuri tiedon määrä aiheuttaa helposti stressiä. Poliitikot kokevat painetta siitä, ehtivätkö he tehdä työnsä kunnolla.
Tietotyön ongelmia kuvaa Mannevuon mukaan sekin, että poliitikot kokevat yksinäisyyttä.
Lainsäädäntöprosessit ovat monimutkaistuneet, mutta pohdiskelevaa keskustelua ei välttämättä enää ole samassa määrin kuin ennen. Asioita ei mietiskellä niin paljon yhdessä, vaan näkökulmat muodostetaan nopeasti ja räväkästi somessa.
– Asiapoliitikkona ei saa huomiota. Provosoimalla saa.
Sosiaalinen media on tuonut politiikkaan mukanaan huomiotalouden. Tärkeintä on näkyvyys. Mannevuon mukaan pääministeri Marinin poikkeuksellisen laaja some-suosio voi vahvistaa mielikuvia siitä, että poliitikon pitäisi olla todella suosittu somessa.
– Suosiolla ei aina ole tekemistä sen kanssa, kuinka hyvin poliitikko toimii omassa yhteisössään. Mediakin vähän sortuu tähän oletukseen.
Mannevuo pitää muutenkin ongelmallisena, jos pääministerin työstä piirtyy mielikuva, että siinä toimiakseen täytyy olla lähestulkoon poikkeusyksilö.
Jos politiikassa toimiva ihminen kokee, ettei hän täytä mielikuvien asettamia odotuksia, voi hän hakea menestymisen toivossa apua esimerkiksi viestintätoimistoista. Se taas kasvattaa viestintätoimistojen valtaa.
– Tämä nähtiin osaltaan esimerkiksi Katri Kulmunin viestintäkohussa. Hänhän sanoi kokevansa olevansa ujo ihminen.
Sosiaalinen media on tuonut politiikkaan mukanaan huomiotalouden.
Raskaimpia ulottuvuuksia pääministerin työssä ovat julkisuus ja jatkuva henkinen paine.
Sipilän erityisavustajana syksystä 2018 kesään 2019 toimineen Eeva Kärkkäisen mukaan kritiikkiä tulee helposti joka suunnasta: omasta puolueesta, muilta puolueilta, toimittajilta, julkisesta keskustelusta. Arvostelu on välillä todella kovaa.
– Harvoin politiikassa päätökset ovat sellaisia, että sen voi sanoa olevan kokonaan hyvä. Aina jotain olisi voitu tehdä toisin. Ryöpytys on luonnollista, mutta vaikuttaa ilmapiiriin, Kärkkäinen sanoo.
Nykyään hän työskentelee lääkeyhtiö Novartiksen Suomen yhteiskuntasuhdejohtajana.
Sipilän hallitus joutui tekemään hankalia päätöksiä. Ne herättivät voimakasta kritiikkiä myös keskustan sisällä. Puolueen kannatus laski, kevään 2019 eduskuntavaalit päättyivät murskatappioon.
Kärkkäisen mukaan kaikki sellainen vaikuttaa tunnelmaan.
– Pääministeri on politiikan kasvot, häneen henkilöityy koko hallituksen politiikka. Siitä muodostuu aika stressaava kokonaisuus, kun aikataulu on tiukka, paine kova, virheitä seurataan jatkuvasti ja pieniä tai isompia tulipaloja syttyy koko ajan.
Suomalaisessa poliittisessa järjestelmässä pääministeri on lähes aina myös puolueensa puheenjohtaja.
Se lisää haasteita, sanovat kaikki erityisavustajat. Pääministerin työ itsessään vaatii todella paljon, mutta siitä huolimatta puheenjohtajan odotetaan antavan aikaa myös puolueelle.
Päälle tulevat puolueen erilaiset kokoukset ja tilaisuudet, joissa puheenjohtajan on oltava läsnä.
Harvemmin pohdittu teema on se, pitäisikö puoluejohtajan ja pääministerin tehtävät erottaa toisistaan. Kärkkäisen mielestä ei.
Hän arvelee, että puolueen puheenjohtaja jäisi helposti ulkopuoliseksi hallituksen politiikasta. Se aiheuttaisi omia haasteita.
– Hallituspuolueen politiikkaa tehdään hallituksessa. Jos puheenjohtaja ei olisi siinä mukana, hän joutuisi helposti sivuraiteille. Näkyvän roolin ottaisi joku muu puolueen ministeri.
Qvintus on samaa mieltä. Hän ei usko, että Suomessa siirryttäisiin pois nykyisestä käytännöstä.
– Ehkä sellaiselle voisi olla tarvetta, että puoluejohtamista vastuullistettaisiin enemmän myös muille. Se keventäisi pääministerin kalenteria.
Palautumiselle pääministerin työssä ei jää juuri aikaa.
Riittävästä yöunesta ja ravinnosta ei voisi oikein tinkiä, mutta usein on pakko. Liikunta joudutaan aikatauluttamaan välillä keskelle päivää niin, että pääministeri kävelee turvamiehet perässään valtioneuvostosta eduskuntaan.
– Laitoin ilolla merkille, että Marin käveli usein eduskuntaan. Teimme itse samaa Sipilän kanssa välillä. Sillä oli iso merkitys työpäivään, Kärkkäinen sanoo.
Hän korostaa myös lähimmän työyhteisön ja myönteisen palautteen merkitystä.
– Mieleen ovat jääneet kohtaamiset yleisötilaisuuksissa, kun joku tuli kertomaan pääministerille, että toivoo hänelle kaikkea hyvää tai rukoilee hänen puolestaan. Ne olivat koskettavia.
Jos pääministeri haluaa tietyn arki-illan vapaaksi vaikkapa lapsensa kevätjuhlan vuoksi, joudutaan se raivaamaan kalenteriin hyvissä ajoin. Avustajakunnalta vaaditaan tarmoa, ettei vapaaillan päälle todella tule mitään ohjelmaa.
– Se kysyy välillä myös lähipiiriltä paljon. Sekä Marilla että Matilla oli pääministeriaikoina alaikäisiä lapsia. En usko, että kumpikaan olisi jaksanut työtään, jos aikaa kaikkein läheisimmille ei olisi pystytty järjestämään, Vimpari miettii.
Romakkaniemi muistaa Stubbin määritelleen, että työpäivät saavat kestää maksimissaan kahdeksan tuntia. Aikaa perheelle, liikunnalle ja levolle piti myös jäädä.
Kahdeksan tunnin työpäivät venyivät lähes aina, mutta siitä huolimatta ne olivat Romakkaniemen mukana lähtökohta, jolla oli merkitystä työpäivien pituuteen. Jonkinlainen roti säilyi.
– Ylipäätään ajattelen, että politiikassa päätöksentekoprosesseihin menee juuri se aika, mikä niille annetaan. Jos laittaa asioille deadlinen, silloin päätökset valmistuvat siihen mennessä – tai ainakin melkein.
Qvintuksen mukaan aikataulujen suunnittelusta huolimatta palautumisaika jää aina liian niukaksi. Hänen mielestään siitä pitäisi puhua enemmän, että mitä asialle voisi tehdä.
– Ei sekään ole hyvä, jos ihminen on ihan loppu hoidettuaan pääministerin tehtävää. Yhteiskunta puhuu paljon työhyvinvoinnista. Sen keskustelun pitäisi koskea myös poliittisia päätöksentekijöitä. He kantavat kuitenkin vastuuta koko maasta.
Mannevuo on samaa mieltä. Politiikka on jäänyt työhyvinvointia koskevassa keskustelussa eräänlaiseksi erilliseksi saarekkeeksi. Siellä ei puhuta juuri lainkaan siitä, kuinka kuormittavaa työ on, liittyykö siihen epärealistisia odotuksia tai ovatko vaatimukset kohtuuttomia.
– En tarkoita sitä, etteikö media voisi edelleenkin kritisoida valtaapitäviä. Se kuuluu demokratiaan. Mutta lainsäädäntötyötä pitäisi kyetä ajattelemaan myös työnä, ja keskittyä niihin olosuhteisiin, joissa työtä tehdään.
Mannevuo arvelee, että harva poliitikko uskaltaa puhua uupumisestaan tai väsymisestään julkisesti. Se tulkitaan helposti heikkoudeksi. Kuin antaisi vastustajalle ylimääräisen mahdollisuuden poliittiseen iskuun.
– Moni kenties pelkää vastustajien tarttuvan siihen, että oman sukupuolen, iän, taustan tai perhetilanteen vuoksi ei olisi kykenevä toimimaan vastuullisissa tehtävissä.
Qvintus sanoo miettineensä myös sitä, missä vaiheessa pääministerit ehtivät ajattelemaan. Työ on todella kiireistä, uutta tietoa tulee koko ajan valtavia määriä. Kaiken sulattaminen ja jalostaminen uutta tuottaviksi ideoiksi vaatisi aikaa ja tyhjää tilaa, mutta sitä ei ole.
Vimpari on miettinyt samaa. Usein ajattelutyö tai ajatusten kirjaaminen ylös on tehtävä yömyöhällä, kun häiritseviä tekijöitä ei ole niin paljon. Se verottaa helposti unta.
– Oma ohjeeni on aina ollut, että hakeudu paikkoihin, joissa omat ajatuksesi uudistuvat. Hyvin usein uudet ideat syntyvät vapaa-ajalla.
Tutkijatohtori Mannevuon mukaan ajatteluajan puute on iso ongelma. Vielä suurempana ongelmana hän pitää sitä, että iso osa pääministerin saamasta tiedosta on jollain tavalla suodatettua.
Pääministeri ei ehdi millään perehtyä kaikkeen siihen materiaaliin, jota hänelle annetaan, joten hän joutuu turvautumaan avustajien antamiin tiivistelmiin.
– Missä määrin avustajat käyttävät valtaa? Sitä pitäisi myös pohtia, vaikka avustajat sinänsä ovat välttämättömyys.
Päälle tulevat erilaiset sparraajat, viestintätoimistot ja lobbaajat. Mannevuon mukaan uhkana on se, että tiedot ja näkökulmat kapeutuvat.
Tutkimuksessaan hän sanoo huomanneensa, etteivät päättäjät suinkaan ole immuuneja esimerkiksi sosiaalisen median luomille käsityksille maailmasta.
– Jos ei ole aikaa hankkia mahdollisimman moninaista tietoa, keskittyy ajattelu helposti vain sellaisiin teemoihin, jotka vahvistavat omaa maailmankuvaa. Sillä on vaikutuksensa polarisaatioon, joka on isompi yhteiskunnallinen ongelma.
Pääministerin henkinen sietokyky testataan toden teolla kohuissa, joita syntyy politiikassa tuon tuostakin.
Kohu voi syntyä oikeastaan melkein mistä vain. Pääministerin aamupalasta, shortseista, poliittisesta päätöksestä, toisen ministerin tekstiviestistä.
– Aina on jotain, ihan aina. Pahimmillaan joku puolueesi kansanedustaja tai varavaltuutettu jostain päin Suomea on sanonut jotain. Vaikka pääministerillä ei ole asian kanssa mitään tekemistä, se on silti hänen ongelmansa, hän joutuu kommentoimaan sitä. Se tuntuu välillä järjettömältä, Romakkaniemi puuskahtaa.
Hän muistaa erityisavustajan uraltaan hyvin esimerkiksi Stubbin pukeutumiseen ja triathlon-harrastukseen liittyvät otsikot, jotka Romakkaniemen mukaan olivat turhan henkilöön meneviä.
– Pääministerillä saattaa mennä hirveästi aikaa ja energiaa johonkin sinänsä mitättömään kohuun, kun hänen oikeasti pitäisi pelastaa talous tai tehdä muita isoja päätöksiä.
Qvintuksen erityisavustajan uralla pääministeri joutui kohun myötä eroamaan tehtävistään. Antti Rinne sai lähteä joulukuussa 2019 Postin työehtosopimuksia koskevan jupakan vuoksi.
Qvintus ei halua eroon johtanutta kohua juuri muistella.
– Raskaita sellaiset ovat, poliitikotkin ovat ihmisiä, hän tyytyy sanomaan.
Kohu voi syntyä oikeastaan melkein mistä vain.
Kun kohu iskee päälle, vyöry on valtava, Vimpari kuvaa. Puheluita toimittajilta voi tulla 25 tunnissa. Nykyisen some-aikakauden tulvaa hän ei edes arvaile.
Kaikkein vaikeimpia päättäjille ovat yksityiselämään liittyvät kohut. Niistä ovat saaneet osansa lähestulkoon kaikki 2000-luvun pääministerit. Selvimmin muistetaan Vanhasen parisuhdekohut ja Marinin juhlimiseen liittyvät otsikot.
– Sellaisissa kohuissa liikutaan hyvin herkällä alueella. Se on jatkuvaa rajanvetoa, mikä on oikeasti merkityksellistä ja mikä tirkistelyä, Vimpari pohtii.
Kaikki erityisavustajat sanovat ymmärtävänsä, että pääministerin yksityisyydensuoja on muita matalampi. Länsimaiseen demokratiaan kuuluu se, että media saa kirjoittaa siitä, mitä se tärkeäksi näkee. Pääministerillä on paljon valtaa, ja siksi hänen yksityiselämänsä valaisu nähdään myös tarpeelliseksi.
– Valta ja vaatimukset kulkevat käsi kädessä, vaikka se voikin tuntua hyvin kurjalta ja epäreilulta, Qvintus sanoo.
Jonkinlaista suhteellisuudentajua medialta kuitenkin kaivattaisiin, erityisavustajat pohtivat.
– Lehdistölle ja poliittisille vastustajille ei tekisi pahaa olla välillä hivenen empaattisempi ja armollisempi. Yksittäisen asian penkomisen sijaan voisi välillä katsoa isoa kuvaa, Romakkaniemi toivoo.
Kärkkäinen sanoo tehneensä asiasta tietoisen päätöksen sen jälkeen, kun Sipilä lopetti pääministerinä.
– Päätin, että kuka tahansa seuraava pääministeri onkin, ja vaikka olisin hänen kanssaan monesta asiasta eri mieltä, en silti ole Twitterissä riekkumassa joka ikisestä pienestä virheestä.
Reportaasi on julkaistu alunperin Suomenmaan kuukausilehdessä 5/2023.