Vakauttava vai vaarantava? – Suomen oma kansalliskaarti aiheutti huolta sekä Suomelle että Neuvostoliitolle
”Suomi sitoutuu heti hajoittamaan kaikki sen alueella toimivat hitleriläismieliset (fascisminluontoiset) poliittiset, sotilaalliset ja sotilaallisluontoiset samoinkuin muutkin järjestöt, jotka harjoittavat Yhdistyneille Kansakunnille ja erityisesti Neuvostoliitolle vihamielistä propagandaa, sekä vastaisuudessa olemaan sallimatta tämäntapaisten järjestöjen olemassaoloa.”
Näin kuului Moskovan välirauhansopimuksen 21. artikla.
Sopimus allekirjoitettiin Suomen ja Neuvostoliiton välillä 19. syyskuuta 1944 ja se päätti virallisesti maiden välillä vallinneet vihollisuudet ja sodan.
Ehdot olivat ankarat, mutta ne olisivat voineet olla myös paljon pahemmat. Vielä keväällä 1944 Neuvostoliitto vastasi Suomen rauhantiedusteluihin vaatimalla ehdotonta antautumista.
Suomen armeija onnistui pysäyttämään Neuvostoliiton puna-armeijan kesäkuussa 1944 alkaneen suurhyökkäyksen elokuuhun 1944 mennessä. Alueluovutuksia Neuvostoliitto vaati tämän myötä käytännössä vain sen verran kuin se oli rintamalla haltuunsa saanut.
Suomen piti lisäksi maksaa suuret sotakorvaukset, tuomita Neuvostoliiton mielestä sotaan syylliset ja ajaa saksalaiset pois Pohjois-Suomesta.
Saksa oli hallinnut pohjoista Suomea aseveljenä tai kanssasotijana, mutta kun Suomi teki erillisrauhan entisen yhteisen vihollisen kanssa, liittyi Suomikin käytännössä liittoutuneiden puolelle natsi-Saksaa vastaan.
Velvoite ajaa saksalaiset pois Suomesta johti Lapin sotaan. Suomenmaa seuraa 80 vuotta sitten käytyä Lapin sotaa juttusarjassaan huhtikuun 2025 loppuun.
Ehtojen toteuttamista valvomaan Suomeen saapui liittoutuneiden eli käytännössä Neuvostoliiton valvontakomissio.
Muiden ehtojen mukana oli Neuvostoliiton fasistisina pitämien järjestöjen lakkauttaminen. Tarkka sanamuoto, jota siteerattu jutun alussa, edellytti useammantyyppisten järjestöjen lakkautusta, mutta tutkimuksessa ja julkisessa keskustelussa on yleisesti puhuttu fasistisluontoisista järjestöistä Neuvostoliiton tarkoittamana kattoterminä.
Suojeluskuntien katsottiin olleen luonnollisesti sotilaallisluontoinen. Lisäksi sen piirteissä nähtiin fasismia ja Neuvostoliiton-vastaisuutta.
Keskiviikkona tuli kuluneeksi 80 vuotta siitä, kun suojeluskunnat 6. marraskuuta 1944 lakkasivat virallisesti olemasta.
Mutta mitä suojeluskunnat olivat?
Suojeluskuntajärjestö oli kattojärjestö, jonka alla toimi lukuisia eri paikkakuntien suojeluskuntia. Nämä pohjautuivat erilaisiin järjestyskaarteihin, joita oli alettu perustaa vuoden 1905 suurlakon aikana.
Suomen sisällissodassa talvella ja keväällä 1918 suojeluskunnat taistelivat jo hallituksen virallisina joukkoina. Tammikuussa valkoiset kaartit organisoituivat suojeluskunniksi ja 25. päivä hallitus nimitti suojeluskunnat virallisiksi joukoikseen. Suomi oli itsenäistynyt edelliskuussa, 6. joulukuuta 1917.
Kaikki valkoisen armeijan joukot eivät olleet suojeluskuntalaisia. Tuoreen asevelvollisuuslain velvoittamat sekä vapaaehtoiset ei-suojeluskuntalaiset muodostivat sodan valkoisen puolen yhdessä suojeluskuntien kanssa.
Punakaartitkin organisoituivat valtakunnallisesti samoihin aikoihin. Suomen Punainen Kaarti oli punaisten virallinen nimi ja kattotermi.
Valkoinen puoli voitti sodan. Nuoren tasavallan täytyi nyt järjestää yhteiskunnallinen elämänsä, ja organisoida uudelleen myös Suomen sotilaallinen ja puolisotilaallisten järjestöjen toiminta.
Sodan jälkeen nuoren valtion johtajilla oli edessään kinkkinen kysymys paitsi organisoinnin myös mahdollisen uhan vuoksi.
Punaisesta uhasta oli päästy, mutta leviäisikö suojeluskunnissa jossain vaiheessa radikaali kansalliskiihko, joka uhkaisi laillista yhteiskuntajärjestystä?
Armeija organisoitiin suojeluskunnista erillisenä organisaationa saksalaisten sotilasasiantuntijoiden opastuksella. Samaan aikaan Suojeluskuntajärjestö perustettiin kesällä 1918 armeijasta riippumatta. Sitäkin kaavailtiin, että asevelvollisuuslain kautta hankittaisiin suojeluskuntalaisia, mutta suojeluskunnat päätyivät kuitenkin sille kannalle, että suojeluskuntien pitää perustua vapaaehtoisuuteen.
Suojeluskunnat saisivat näin itse myös valita jäsenensä. Selvää oli, mitä suojeluskuntamies ei ainakaan saisi edustaa.
Lapuan kokouksessa heinäkuun lopulla suojeluskunnat sinetöivät sen, mitä niistä tulisi. Tästä kertoo hyvin kokouksen vasemmistovastainen ponsi, joka vaati sosiaalidemokraattisen puolueen lakkauttamista.
Suojeluskunnat eivät aikoneet erotella toista vasemmistolaisuutta toisesta. Totuus tietysti oli, että vallankumousyritys oli lähtenyt SDP:n sisältä, vaikkakin kommunistien ja ääriajattelun kaapattua puolue-elimet.
Suojeluskunnat sinetöi itsensä ideologiseksi kansalliskaartiksi. Jäseniksi ei otettu vasemmistolaisia tai sellaisiksi epäiltyjä, ja suojeluskunnat vaalivat nimenomaan valkoisen Suomen asiaa.
Tällainen maaperä oli omiaan tekemään suojeluskunnista kytevän uhan. Kymmenet tuhannet suojeluskuntalaiset olisivat valmiina tarttumaan aseisiin koska tahansa, ja ties millaisen oikeistoradikaalin kansankiihottajan kannustamana.
Valtiovalta tiesi tämän erittäin hyvin, ja ottikin suojeluskunnista kopin lähtemällä leikkiin mukaan.
Epämääräisiä suojeluskuntia perustettiin siellä ja täällä, joten järkiratkaisu valtiovallalle oli saattaa nämä lainsäädännön piiriin.
Hyvin pian Suojeluskuntajärjestön perustamisen jälkeen laadittiin suojeluskunta-asetus. Se noudatteli paljolti sitä, mitä suojeluskunnat itse olivat sopineet Jyväskylän kokouksessa 4.–5. heinäkuuta.
Yhtä mieltä Jyväskylän kokous ja valtiovalta olivat hyvin monesta asiasta. Selkeää oli, että suojeluskunnat toimisi maanpuolustusjärjestönä, joka edisti sotilaskasvatusta, urheilua, ”kansalaiskuntoa” ja avusti pyydettäessä viranomaisia.
Valtiovalta määräsi suojeluskunnat korostetusti laillisuuden tielle. Asetuksessa luki, että suojeluskunnat suorittaisi tehtäväänsä ”maan hallituksen ohjeiden mukaan” ja ne turvaisivat ”laillista yhteiskuntajärjestystä”.
Jäsenyyden edellytys asetuksen mukaan oli uskollisuus laillista järjestystä kohtaan. Tätä pykälää suojeluskunnat toteuttivat oman vasemmistovastaisen tulkintansa mukaisesti.
Suojeluskunnat olisivat itse korostaneet enemmän rooliaan myös armeijan reservinä. Käytännössä suojeluskunnat toimivatkin juuri näin. Toinen suojeluskunnille tärkeä asia, jota asetuksessa ei määritelty, oli se, että suojeluskuntien johdon muodostaisivat Saksassa sotilaskoulutuksen saaneet jääkäriliikkeen jäsenet. Käytännössä suojeluskunnat saivat tietysti itse päättää johtajansa, ja jääkäreille muodostui merkittävä rooli.
Suojeluskunnat toimivat käytännössä ideologiansa mukaan venyttäen asetuksen kirjainta parhaan kykynsä mukaan, ja tämä loi sekä jännitteitä että konflikteja.
Heti syksyllä 1918 palkatut propagandistit alkoivat kierrellä pitämässä yltiöisänmaallisia ja kommunisminvastaisia puheita ja hankkimassa jäseniä suojeluskuntiin. Kommunistit alkoivat vastatoimena harjoittaa erilaista työmaaterroria suojeluskuntiin kuuluvia työläisiä vastaan.
Ensimmäisinä vuosinaan suojeluskunnat olivat jatkuvasti varuillaan suuntaan jos toiseenkin. Aluksi suojeluskunnat pyrkivät toimimaan sisäistä uhkaa eli kommunisteja vastaan, mutta tukijamaa Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan marraskuussa 1918 myös ulkoinen uhka alkoi tuntua todennäköisemmältä. Suomi saattaisi joutua yksin Venäjän bolsevikkeja vastaan, jos nämä voittaisivat Venäjän sisällissodan.
Ulkoinen uhka konkretisoitui Suomen ja Venäjän rajalla. Aktivistien Venäjän puolelle järjestämät heimosotaretket olivat omiaan lisäämään konfliktia sisäisestikin laillisuuslinjan ja radikaali-isänmaallisten välillä.
Ensimmäinen pahempi selkkaus valtiovallan ja suojeluskuntien välillä tapahtui kesäkuussa 1921.
Tuolloin suojeluskuntalaiset suunnittelivat vallankaappausta.
Suojeluskuntaselkkauksena tunnettu tapaus sikisi poliittisista jännitteistä ja muodostui arvovaltakiistaksi. Oikeisto katsoi keskustalaisten voimien pettäneen valkoisen armeijan perinnön rakentamalla sovintopolitiikkaa SDP:n kanssa. Punavankien armahdusten alkaminen lisäsi nationalistioikeiston tuntemaa vihaa.
Oikeiston omana taakkana olivat epäonniset heimosodat.
Selkkaus alkoi, kun saksalaismielinen Helsingin suojeluskuntapiirin päällikkö kenraalimajuri Paul von Gerich arvosteli niin kutsuttua reunavaltiopolitiikkaa Hufvudstadsbladetissa loukaten esimerkiksi Ranskaa, Puolaa ja Italiaa. Suomi ei kaivannut diplomaattista selkkausta valmistautuessaan Ahvenanmaan omistusoikeutta käsittelevään Kansainliiton kokoukseen, ja von Gerich määrättiin erotettavaksi.
Suojeluskuntaliiton ylipäällikkö eversti Didrik von Essen ei ollut tyytyväinen tapaan, jolla valtiovalta määräsi erottamisesta, joten hän ei tähän suostunut. Siksi von Essen erotettiin ja tilalle nimitettiin kenraalimajuri Karl Emil Berg. Berg kuitenkin koki valtavaa painostusta sekä laillisuus- että oikeistolinjan taholta ja päätyi ampumaan itsensä.
Johtajuuskysymys velloi, ja radikaalioikeistolle oli tärkeää, että ratkaisussa valkoisen armeijan ylipäällikkönä toimineen kenraali C. G. E. Mannerheimin roolia kasvatettaisiin jollain tavalla. He myös kokoontuivat Mannerheimin luokse neuvonpitoon. Mannerheimin viesti oli selkeästi valkoisen oikeiston tavoitteiden mukainen.
Laillisuuslinja voitti, kun maltilliset suojeluskuntalaiset ja keskustavetoinen valtiovalta nostivat johtoon everstiluutnantti Lauri Malmbergin. Jääkärinä Malmberg sopi myös oikeistolle, jota tosin edelleen jäi hiertämään Mannerheimin sivuuttaminen.
Suojeluskunnat olisivat saattaneet tehdä vallankaappauksen juuri tuossa vaiheessa, ellei omien joukosta olisi tullut vahva puheenvuoro.
Entinen valtionhoitaja P. E. Svinhufvud nautti suurta arvostusta oikeiston keskuudessa, ja hänen vallankaappausajatukset tyrmännyt puheenvuoronsa sai suojeluskuntalaiset luopumaan aikeistaan.
Malmbergin aikana suojeluskunnat vakiintuivat ja maltillinen linja pääsi niskan päälle, mutta radikalismin uhka nosti päätään siltikin aina välillä.
Pitkin 1920- ja 1930-lukuja oikeiston ja vasemmiston väliset jännitteet olivat valtavat, ja suojeluskunnat pysyivät varuillaan vasemmiston suhteen.
Lapuan liike syntyi vuonna 1929 kitkemään kaiken kommunismin ja muunkin vasemmistolaisuuden Suomesta. Myös vasemmiston nöyristelystä syyttämiään keskustapoliitikkoja lapualaiset vihasivat melkein yhtä paljon.
Radikalismin vaarallisin hetki koettiin vuonna 1932. Lapuan liikkeen kannattajat pyrkivät suojeluskuntien avulla kaappaamaan maassa vallan, jotta vasemmisto saataisiin lopullisesti maasta pois.
Kapinallisia kokoontui Mäntsälään, josta oli tarkoitus edetä kohti pääkaupunkia.
Taas tarvittiin Svinhufvudia, joka oli nyt noussut tasavallan presidentiksi.
Svinhufvudin kuuluisa radiopuhe sai kapinalliset luopumaan aikeistaan. Yhtä lailla tarvittiin Malmbergin ja maltillisten ponnisteluja, jotta radikaalit suojeluskuntalaiset jättäisivät kapinoinnin sikseen.
Tämän jälkeen suojeluskunnat eivät muodostaneet valtiojärjestykselle uhkaa. Suojeluskunnat hyväksyivät kannakseen sen, että vasemmiston vallankumousuhkaa ei ollut, ja yhteys valtioon ja puolustusvoimiin tiivistyi.
Talvisodan on sanottu yhdistäneen kansan. Tästä on konkreettisia esimerkkejä sekä rintamalta että siviilielämästä. Vasemmistolainen ja oikeistolainen taistelivat etulinjassa rinta rinnan ja esimerkiksi työmarkkinakiistat laannutettiin tunnetuimpana esimerkkinä tammikuun kihlaus 1940.
Sota-aikana suojeluskuntien organisaatiolla oli merkitystä puolustusvoimien hallinnon tukemisessa, mutta sota-aikana toimittiin luonnollisesti armeijan ehdoilla, ja suojeluskuntien merkitys pieneni.
Suojeluskuntien voi katsoa olleen sekä vaarantava että vakauttava tekijä. Radikaalit voimat olisivat saattaneet aidosti onnistua vallankaappausyrityksissään, toisaalta suojeluskunnat olivat valtiovallalle tärkeä maanpuolustustyön väline. Laillisuusperiaatteen mukaisesti toimineet suojeluskunnat myös lievensivät radikaalinationalistista liikehdintää, kun ne tarjosivat mielekästä maanpuolustustyötä laillisen yhteiskunnan puitteissa.
Määrätessään suojeluskunnat lakkautettaviksi Neuvostoliitto tiesi toisaalta sen piirissä olleista oikeistoaineksista, toisaalta halusi pienentää voittamansa maan sotilasvoimaa. Suojeluskuntien perinnetyö käynnistyi 1980-luvun alussa, kun ilmapiiri Neuvostoliiton varjossa alkoi tällaisen sallia. Tätä työtä oli toisaalta ollut jo maan alla.
Lähteitä ja lisätietoa
Satamo, Seppo: Laki ja miekka – Luopioisten vapaaehtoiset maanpuolustajat vuosina 1917–1944. Luopioisten suojeluskunta- ja lottahistoriatoimikunta 2000.
Suojeluskunnat ja Lotta Svärd -sivusto
Suojeluskuntien perinnetyö -sivu
Puolustusvoimien historiaa – Turvaa ja vapautta vailla -sivu