"Toverit tekivät sen itse" — SDP-historiikin mukaan puolue hajosi omaa syytään, mutta maalaisliiton vauhdittamana
SDP:n historian tutkiminen on laahannut pahasti jäljessä verrattuna muiden suurten suomalaispuolueiden historiahankkeisiin. Vuosina 1975–1991 professori Hannu Soikkanen kirjoitti SDP-historiikin kolme ensimmäistä osaa, mutta pääsi puolueen perustamisesta vasta vuoteen 1952 asti.
Pitkä odotus päättyi viimein joulukuussa, kun dosentti Mikko Majanderin kirjoittama Kylmän sodan ja ristiriitojen puolue ilmestyi. Vaikka kirjassa on lähes 500 tiivistekstistä sivua, se onnistuu kahlaamaan SDP:n historiaa eteenpäin vain viisi vuotta.
Tavallisesti puoluehistoriikit etenevät huomattavasti reippaampaa tahtia, mutta tässä tapauksessa verkkaisuus on ymmärrettävää. Majander on halunnut käydä puolueen vuonna 1959 tapahtunutta hajoamista edeltäneet vaiheet huolellisesti läpi.
Historiikin mukaan paikalliset ja valtakunnalliset kuppikuntaisuudet alkoivat nakertaa SDP:tä 1950-luvun alussa. Toisaalta puolueen normaalitilaankin voi katsoa kuuluneen jonkinasteisia sisäisiä jännitteitä.
– Mikään ei viitannut siihen, että niiden kanssa ei pärjättäisi, Majander kirjoittaa.
Tutkija nimeää hajaannuksen alkukodiksi Työväen urheiluliiton, josta repeämä eteni halki sosialidemokraattisen järjestökentän ja lopulta itse puolueeseen asti. Siellä osapuoliksi muodostuivat puoluesihteeri Väinö Leskisen ja puheenjohtaja Emil Skogin joukot.
Majanderin mukaan SDP:ssä ei ollut puheenjohtajan ja puoluesihteerin välillä selvää sääntöihin tai perinteisiin pohjautuvaa arvojärjestystä. Leskinen oli puoluesihteerinä karismaattinen ja vahvatahtoinen, kun taas Skog oli monien mielestä valittu puheenjohtajaksi vain parempien ehdokkaiden puutteessa.
Historiikin mukaan Skog antoikin joukoilleen lähinnä nimensä. Skogilaisten todellinen johtaja oli aluksi Penna Tervo ja hänen äkillisen kuolemansa jälkeen Aarre Simonen.
Kuppikunnat alkoivat Majanderin mukaan järjestäytyä viimeistään syksyllä 1954. Julkiseksi kiista rävähti vuonna 1956, kun Leskisen johtama oppositio haastoi puolueen virallisen linjan ja vaati ylimääräistä puoluekokousta.
Siellä puheenjohtajaksi äänestettiin 32 vuoden tauon jälkeen puolueveteraani Väinö Tanner, joka oli aluksi yritellyt pysytellä ryhmien ulkopuolella, mutta valinnut lopulta leskisläiset.
Edes Tannerin ja pääministeri K.A. Fagerholmin sovitteluyritykset eivät pysäyttäneet hajaannusta. Lopullisesti sillat paloivat elokuussa 1957, kun skogilaiset ”ottopojat” menivät ministereiksi maalaisliiton V.J. Sukselaisen hallitukseen.
Mistä SDP:n hajottaneessa puolueriidassa oli pohjimmiltaan kysymys? Majanderin mukaan kiistalle ei ole löydetty aatteellista tai poliittista juurisyytä, vaan se on pelkistynyt kunnianhimoisten miesten valtataisteluksi – ”pahimmillaan kuin kahden juopon riitelyksi viinapullosta”.
Itse hän hakee valtakamppailun rinnalle rakenteellista selitystä etujärjestöjen roolista. Skog toimi läheisessä yhteistyössä SAK:n kanssa, kun taas Leskinen olisi halunnut sysätä ay-liikkeen kauemmas SDP:stä.
Majander antaa myös maalaisliitolle näkyvän roolin SDP:n hajaannuksen ruokkijana. Hänen mukaansa on ”naiivia tai tarkoitushakuista typeryyttä” tulkita, etteivät maalaisliitto ja presidentti Urho Kekkonen olisi halunneet sekaantua sosialidemokraattien sisäisiin kähinöihin.
Majander tulkitsee skogilaisten ja maalaisliiton pelanneen kieroa peliä Neuvostoliiton vedellessä naruja taustalla. Leskisläisten ja kokoomuksen yhteydenpidossa taas ei ollut kyse mistään salaliitosta, vaan aseveliakseli ajatteli vain maan etua.
Sitä Majander ei sentään väitä, että vastuun koko puolueriidasta voisi ulkoistaa maalaisliiton kontolle.
– Kyllä toverit tekivät sen itse, muut vain käyttivät auliisti heidän erimielisyyksiään hyväksi.
Kirja henkii kaunaa 1950-luvun alun punamultavuosilta. Majanderin mukaan sanonta ”kepu pettää aina” on perua myöhemmältä ajalta, mutta henkisesti sen juuret juontuvat 70 vuoden taakse.
Majander kirjoittaa muun muassa, että Kekkonen vohki Onko maallamme malttia vaurastua -pamflettiinsa hallituskumppanin teeman valtiovetoisesta teollistamisesta. Tutkija pyrkiikin horjuttamaan Kekkosen ja maalaisliiton mainetta valtiojohtoisen teollisuuspolitiikan käynnistäjänä.
Majanderin panos SDP:n virallisessa historiankirjoituksessa jää ainakin tältä erää tähän. Urakkaa jatkaa dosentti Matti Hannikainen.
Hänen vuosia 1957–1975 käsittelevän teoksensa on lupailtu ilmestyvän jo ensi vuonna, kun SDP juhlii 125-vuotista taivaltaan.
Mikko Majander: Kylmän sodan ja ristiriitojen puolue. SDP:n historia 4 1952–1957. Siltala, 480 s.
Juttu on julkaistu alun perin Suomenmaan aikakauslehdessä helmikuussa 2023. Digilehden irtonumeroita voit ostaa täältä. Lehden voit tilata täältä.