Suomalaisjoukot rynnivät syvälle itään 80 vuotta sitten – sadantuhannen miehen Karjalan armeija oli valtaussodan massiivinen nyrkki
”Varjele noita Suomen herroja, etteivät ne toista kertaa löisi päätänsä Karjalan mäntyyn”.
Sotamies Honkajoen rukouksen päätössanat Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta ovat painuneet monen mieleen. Toista kertaa ei ole tullut, mutta kesällä 1941 suomalaisjoukot painelivat kohti itää kaarna petäjien kyljistä ropisten.
Laatokan Karjalan ja Itä-Karjalan valtauksen sai vastuulleen kahdesta armeijakunnasta ja useista prikaateista koottu Karjalan armeija, noin 100 000 miehen massiivinen taisteluosasto.
Käskyn Karjalan armeijan perustamisesta antoi ylipäällikkö, marsalkka Gustaf Mannerheim sodan jo sytyttyä 29. kesäkuuta 1941.
Hyökkäyssuunnan valinnalle oli syynsä: Mannerheim ei halunnut antaa Neuvostoliiton ymmärtää Suomen tavoittelevan Leningradin valtaamista. Näin olisi saattanut käydä, jos hyökkäysota olisi aloitettu Karjalankannaksella. Viipurin ja Kannaksen valtauksen vuoro tuli vasta myöhemmin.
Komentajaksi Mannerheim määräsi yleisesikunnan päällikön, kenraaliluutnantti Erik Heinrichsin ja esikuntapäälliköksi eversti Kustaa Tapolan. Armeijakuntia komensivat kenraalimajurit Paavo Talvela ja Woldemar Hägglund.
Mannerheim asetti Heinrichsin tavoitteiksi Äänisjärveltä Laatokalle laskevan Syvärin ja Äänisjärven. Hyökkäyksellä tavoiteltiin vesistölinjoja noudattelevaa ja helposti puolustettavaa rajaa Vienanlahdelta Suomenlahteen. Samalla palautettaisiin myös talvisodassa menetetyt alueet.
Suomalaiset saivat läpimurron neuvostojoukoista Korpiselässä 10. heinäkuuta. Suomalaisilla oli jopa kolminkertainen miesylivoima. Jo ennen päähyökkäystä Tuntemattomasta sotilaasta tuttu Jalkaväkirykmentti 8 ja muutamat muut yksiköt olivat ylittäneet rajan Tohmajärven suunnalla ja käyneet taisteluja.
Läpimurron jälkeen tarkoituksena oli tunkeutua yhdellä armeijakunnalla Jänisjärven itäpuolelta kohti Laatokkaa. Toinen hyökkäyskiila suunnattiin Jänisjärven länsipuolelta Sortavalan suuntaan auttamaan sen takaisinvaltauksessa.
Jo 15. heinäkuuta 5. divisioonan kärkijoukot saavuttivat Laatokan rannan Koirinojalla. Paavo Talvelan komentama VI armeijakunta juuttui toviksi rajuihin taisteluihin Pitkärannasta, Salmesta ja Kolatselästä.
Talvelan joukot saavuttivat pian vanhan valtakunnanrajan ja ylittivät sen. Mannerheim käski pysäyttämään hyökkäyksen, koska muut suomalaisjoukot Sortavalan suunnalla ja pohjoisessa eivät pysyneet mukana.
Heinä-elokuun vaihteessa puna-armeijan vahvistukseksi saapuneet kaksi divisioonaa aloittivat vastahyökkäyksen Tuuloksessa ja Vieljärvellä. Suomalaiset torjuivat hyökkäykset kuitenkin elokuun alkuun mennessä.
Elokuun puolivälissä suomalaisjoukot olivat ryhmittyneet Aunuksen läpi Tuulos–Säämäjärvi tasalle valmistautumaan Karjalan armeijan toiseen hyökkäysvaiheeseen.
Talvelan armeijakunnan tehtävänä oli saavuttaa Syväri ja Hägglundin armeijakunnan tehtävänä vallata aluksi Prääsän alue, millä pohjustettiin Petroskoin valtaamista.
Syväri saavutettiin 7. syyskuuta ja Muurmannin rata saatiin poikki Lotinanpellossa päivää myöhemmin. Hyökkäys jatkui Syvärin vartta pitkin kohti Äänisjärveä. Kun Ääninen oli saavutettu, joukot jatkoivat etenemistä Äänisen rannan suuntaisesti etelästä kohti Petroskoita.
Hägglundin komentama VII armeijakunta sai 11.9. käskyn vallata Petroskoi. Aamuyöllä 1. lokakuuta ensimmäinen suomalaiskomppania tunkeutui kaupunkiin.
Karjalan armeijan hyökkäys jatkui vielä Petroskoin valtauksen jälkeenkin. Osa joukoista taisteli vielä toista kuukautta Äänisjärven pohjoispäässä ja eteni Karhumäkeen ja Poventsaan asti.
Kun rintamatilanne joulukuun alkupuolella oli vakautettu tasalle Laatokka–Ääninen–Seesjärvi, alkoi kesäkuuhun 1944 kestänyt asemasota. Karjalan armeija purettiin alkuvuonna 1942 ja sen nimi muuttui Aunuksen ryhmäksi.
Karjalan armeijan sotapäälliköille myönnettiin ensimmäiset Mannerheim-ristit. Ristin numero yksi sai 22. heinäkuuta 1941 ensimmäisen operaatiovaiheen jälkeen eversti Ruben Lagus. Ristin numero kaksi kuittasi Talvela 3. elokuuta.
Talvela pahoitti mielensä nimitysjärjestyksestä, koska hänen alaisensa Lagus palkittiin ensin. Järjestys oli näpäytys Mannerheimia omapäisellä toiminnallaan ärsyttäneelle Talvelalle. Petroskoin valtauksen jälkeen Heinrichs ylennettiin jalkaväenkenraaliksi.
Vaikka kesän ja syksyn 1941 valloitussota oli sotilaallinen menestys, hinta oli karmiva. Noin 100 000 miehen Karjalan armeija kärsi yli 40 000 sotilaan tappiot kaatuneina, haavoittuneina, sairastuneina, kadonneina, sotavankeina ja karkureina.
Hyökkäystä Itä-Karjalaan ryyditti valkoisen Suomen vanha heimoaate ja -romantiikka, mutta hyökkäysvaiheen huumaa seurasi pettymys.
Muun muassa historioitsija Martti Turtola on huomauttanut, että Stalinin väestönsiirtojen ja surmien vuoksi alueella oli vähemmän suomensukuista väestöä kuin luultiin.
Puna-armeija oli myös ehtinyt hävittää tai evakuoida teollisuuden ja Karjalan korpien linnoittaminen söi suomalaisten voimavaroja. Niitä olisi tarvittu kipeämmin kriittisellä Kannaksella.
Neuvostoliiton aloitettua suurhyökkäyksen Kannaksella 1944 myös vallatusta Itä-Karjalasta oli vetäydyttävä nopeasti. Poliittinen hinta valloitussodasta oli kova ja rauhanteossa menivät myös takaisin vallatut talvisodassa menetetyt alueet.