Pyhä sota – Talvisota on suomalaisille ylpeydenaihe, mutta tutkijan mukaan sankarikerrontaan liittyy paljon liioittelua

Taivaalta leijailevat lumihiutaleet ovat vielä ohuita. Niitä tipahtelee tielle, joka mutkittelee keskellä kainuulaista korpea aivan lähellä itärajaa. Nousut ovat jyrkkiä, laskut tuntuvat autossa istujan mahanpohjassa.

Raatteen tie ei ole suomalaisille ihan mitätön pikkutie, vaikka se siltä helposti näyttäisikin.

Alueella vierailee vuosittain arviolta 25–30 000 ihmistä. Tien varrella sijaitsevassa Raatteenportin talvisotamuseossa käy vuosittain noin 15 000 maksavaa asiakasta.

Kajaanin lentokentän kautta tulee Suomussalmen Raatteen tielle linja-autoittain ulkomaisia turistiryhmiä, jotka ovat matkustaneet paikalle varta vasten tutustumaan kuuluisiin taistelupaikkoihin.

Monet ulkomaisista vieraista ovat sotilasliitto Naton työntekijöitä.

– Pystyn selittämään asiat suomen, englannin ja ruotsin kielillä ja tänäkin kesänä kaikille niille on ollut käyttöä, sanoo takapenkillä istuva opas Alpo Rissanen.

Hän on lähtenyt mukaamme ajelemaan pitkin näitä teitä, joista on tullut osa kansallista tarinaa.

80 vuotta sitten käyty talvisota on meille suomalaisille erityisen tärkeä juttu.

Sota kesti kuuluisat 105 päivää ja sen aikana pikkuruinen Suomi torjui valtavan ison Neuvostoliiton jättimäisen hyökkäyksen.

Yksi suomalainen vastaa kymmentä ryssää, niinhän sitä sanottiin.

Talvisota on meille suomalaisille ylpeydenaihe. Se liitetään usein sellaisten sanojen perään kuin sisu, sauna ja Sibelius.

Ja talvisodan henki. Se on jotain upeaa, jota kaivataan kehiin milloin valtiontalouden kuntoon laittamisen, syrjäytymisen ehkäisyn, maahanmuuttokriisin tai minkä vain poliittisen agendan yhteydessä.

Mutta miksi? Miksi yhdestä toisen maailmansodan lyhyestä ajanjaksosta on tullut meille suomalaisille näin tärkeä?

– Ehkä täällä korostuu se rajuista olosuhteista selviäminen ja niiden kestäminen. Katkerasta sisällissodasta oli vain parikymmentä vuotta aikaa, ja silti suomalaiset olivat yhtenä rintamana puolustautumassa. Eheytymisen kokemus oli voimakas, Rissanen pohtii samalla, kun Raatteen tien metsämaisemat vilisevät ohi.

Tuntuu käsittämättömältä ajatella, että noissa kumpareissa ja männiköissä paleltui kuoliaaksi hirveä määrä ihmisiä.

Suomussalmella sota näkyy joka paikassa. Siellä täällä on kylttejä, jotka johdattavat jollekin muistomerkille. Talojen seinissä näkyy muistolaattoja.

Talvisota on Rissasen mukaan osa koko kunnan mentaliteettia. Se on läsnä kulttuuritarjonnassa, matkailupalveluissa, kylätapahtumissa, ihmisten puheissa, perheiden sisäisissä muistoissa.

Neuvostoliitto hyökkäsi kunnan alueelle kahdesta eri suunnasta heti talvisodan ensimmäisenä päivänä 30. marraskuuta 1939.

Kylistä, taloista ja pikkumökeistä lähdettiin kiireellä evakkoon. Kaikki eivät ehtineet tai halunneet. He jäivät vangeiksi.

Neuvostoliiton miesylivoima oli massiivinen. Se tulee selväksi myös Raatteen tien Suomen puoleisen osuuden itäisimmässä pisteessä, jossa sijaitsi sodan syttyessä rajavartioasema.

Siellä oli tuona marraskuisena aamuna paikalla viitisentoista suomalaissotilasta. Kylän taloissa siviilit elivät tavallista arkea, vaikka sodan uhka olikin ollut pitkään päällä.

Puoli yhdeksän maissa puna-armeijan joukot alkoivat puskea kylään. Suomalaissotilaiden arvion mukaan heitä oli sadoittain. Todellisuudessa Raatteeseen hyökkäsi jalkaväkirykmentin kokoinen porukka eli noin 3 000 miestä.

Ylivoima oli musertava. Suomalaiset perääntyivät. Siviileistä vain harva pääsi pakoon.

Jo 7. joulukuuta Neuvostoliiton joukot valtasivat noin 30 kilometrin päässä rajalta sijaitsevan Suomussalmen kirkonkylän.

Ohitamme Haukiperän alueen Suomussalmen nykyisen keskustan tuntumassa. Se on paikka, jossa puna-armeija lopulta pysäytettiin.

– Jos tässä olisi tapahtunut läpimurto, sen jälkeen ei olisi enää ollut suomalaisjoukkoja. Siitä olisi avautunut tie muualle Suomeen, Rissanen sanoo.

Talvisota on suomalaisille se hyvä sota, sanoo historiantutkija, yliopistonlehtori Tuomas Tepora Helsingin yliopistosta.

”Hyvyyttä” korostetaan niin paljon, että välillä voisi puhua miltei pyhästä sodasta.

Se näkyy jo mielikuvissa, joita talvisotaan liitetään. Ne on omaksuttu valokuvista, joissa lumipukuinen sotilas seisoo yksin vartiossa tähtitaivaan alla. Pakkanen narisee askelten alla. Latu suhisee, kun sotilaat hiihtävät.

Kotirintamalla naiset kutovat sotilaille lapasia ja villasukkia. Yhteishengen hyrinä on käsinkosketeltava.

Siihen mielikuvaan ei mahdu välttämättä se, että sodassa veri lentää ja suksilla liikkuvat suomalaissotilaat ovat menossa tappamaan nuotiolla itseään lämmitteleviä, hirmuisessa pakkasessa käpristeleviä, heikosti pukeutuneita ukrainalaisia.

Kuolemasta puhutaan talvisodan yhteydessä suomalaisten näkökulmasta sankarilliseen uhrisävyyn.

Kun puheeksi otetaan sodan julmuudet ja niiden aiheuttamat mentaaliset traumat, silloin Teporan mukaan aletaan puhua jatkosodasta.

– Talvisodan kohdalla ne teemat ohitetaan, hän sanoo.

Talvisotaan liittyvä myyttisyys selittyy Teporan mukaan perinteisellä Daavid vastaan Goljat -asetelmalla. Suomi on pieni, hyvää edustava Daavid, Neuvostoliitto iso, pahaa tahtova jättiläismäinen Goljat, jota kukaan ei pysäytä.

Ja sitten yhtäkkiä nokkela Suomi keksiikin keinot, joilla se pärjääkin isolle viholliselle.

– Siinä on paljon sellaista klassista sisäryhmäajattelua, jossa paha ulkoistetaan. Ulkopuolisen hyökkääjän motiiveille ei löydy ymmärrystä, vaan kaikki sen toimet edustavat sysimustaa pahuutta.

Teporan mukaan talvisotaan liittyvä myyttisyys on osittain kuitenkin melko tuore ilmiö.

Suomessa uskallettiin tarkastella toisen maailmansodan aikaisia tapahtumia rehellisesti vasta 1990-luvulla, kun Neuvostoliitto oli romahtanut.

Kun enää ei tarvinnut hymistellä YYA-hengen mukaisesti, Suomessa kaivettiin kaapista esiin omat kansalliset sankaritarinat.

Talvisota sopi siihen tarkoitukseen erinomaisesti, koska siihen ei liity mitään häiritseviä moraalisia faktoja kuten vaikkapa jatkosotaan, jolloin Suomi taisteli hyökkääjänä toimineen natsi-Saksan rinnalla.

– 1990-luku oli sellaista uusisänmaallisuuden aikaa, jolloin otettiin moraalinen voitto sodasta 50 vuotta sen jälkeen.

Teporan mukaan talvisotaan liittyy paljon sellaista kliseisyyttä, joka perustuu sinänsä historialliseen totuuteen, mutta joka on mennyt kansallisessa kerronnassa vähän yli.

Yksi sellainen on juuri talvisodan henki, jonka merkitystä ei voida kiistää. Harvemmin kuitenkin puhutaan siitä, että sisällissodan traumatisoima kansakunta oli alkanut yhdistyä jo aiemmin.

1930-luku oli pahasta maineestaan huolimatta sovun rakentamisen aikaa. Oikeisto ja vasemmisto löivät kättä, kun Suomeen saatiin punamultahallitus. Kansaneläkelaitoskin perustettiin.

Toisaalta ison yhtenäisyyskuvan alla eli monia ryhmittymiä, joiden suhde valtavirtaan oli omanlaisensa. Yhtenäisyys ei ollut niin selkeä ja särötön kuin annetaan ymmärtää.

Raatteen tie on oma lukunsa talvisodan myyttisyydessä.

Varsinaiset taistelut siellä alkoivat tammikuun puolella 1940, kun puna-armeija oli saatu häädettyä poltetusta Suomussalmen kirkonkylästä pois. Neuvostoliittolaiset perääntyivät Juntusrannan suuntaan.

Raatteen tiellä eteni kuitenkin Suomea kohti puna-armeijan 44. divisioona, jossa oli noin 14 000 miestä.

Vahvan paikallistuntemuksen avulla suomalaiset saattoivat hyödyntää mottitaktiikkaansa, jolla kymmenien kilometrien mittainen Raatteen tie katkaistiin useisiin pienempiin osiin. Katkaistulle osuudelle jääneet neuvostoliittolaiset piiritettiin.

Puna-armeijalta katkesi huoltoyhteys. Miehistölle ei saatu ruokaa. Aliravitsemus vaivasi miesten lisäksi mukana olleita noin neljäätuhatta hevosta. Lopulta hevosistakin alettiin tehdä ruokaa.

Ratkaisevin voima oli kuitenkin luonto. Pakkanen laski pahimmillaan liki 40 celsiusasteeseen.

Ukrainalaissotilaat eivät olleet tottuneet talvisiin oloihin. He joutuivat järkyttäviin olosuhteisiin riittämättömillä varusteilla. Ensin paleltuivat sormet, sitten varpaat, kohta koko vartalo tärisi kylmyydestä.

Nuotioita ei voinut tehdä, koska ne olisivat näkyneet suomalaisille liian hyvin. Rissasen mukaan neuvostosotilaat kyhäsivät onnettomia suojia, joiden sisään he kantoivat rautasankoissa lämmitettyjä kiviä. Pakkasessa kivet jäähtyivät heti.

Tuhansittain miehiä jäätyi kuoliaaksi. Ruumiit muuttuivat koppuraisiksi kuin halot ja jäivät makaamaan lumihankeen mitä kummallisimmissa asennoissa.

Jäljelle jääneet alkoivat nähdä näkyjä ja hourailla, mitä vain vahvisti suomalaisten maine ”valkoisen kuoleman” sanansaattajina.

14 000 miehen laumassa joidenkin itsehillintä petti aina silloin tällöin ja nuotiot laitettiin roihuamaan. Suomalaiset saattoivat hiipiä pimeän metsän turvin nuotioiden lähelle ja tuhota muutaman miehen voimin kerralla ison määrän neuvostosotilaita.

– Suksilla liikkuvista suomalaisista syntyi mielikuva, että heitä on älyttömästi, vaikka kyse oli korkeintaan puolentusinan miehen kokoisista porukoista, Rissanen sanoo.

Mottitaistelut Raatteen tiellä päättyivät 10. tammikuuta 1940. Jäljellä oli järjetön kasa neuvostoliittolaisten sotavarusteita: autoja, panssarivaunuja, aseita, hyökkäysvaunuja.

Ja ruumiita. Niitä lojui joka paikassa. Talojen pihoihin niitä oli kasattu isoihin röykkiöihin. Näkymä oli hirvittävä.

Suomessa oli talvisodan aikaan paikalla hyvin paljon kansainvälistä lehdistöä. He pääsivät tuoreeltaan katsomaan Raatteen tien taisteluiden jälkiä.

Seuraavien päivien sanomalehdissä tieto keskellä ei mitään käydyistä taisteluista levisi ympäri maailmaa.

Se vaikutti osaltaan siihen maineeseen, jonka saattelemana Raatteen tielle tullaan edelleen kaukomaita myöten.

– Tarina kertoo, että jopa itse Stalin olisi lukenut brittilehti Guardianista, miten 44. divisioonalle kävi, sillä puna-armeijassa ei uskallettu kertoa ylemmille portaille sodan todellisesta tilanteesta, Rissanen hymähtää.

Teporan mukaan Raatteen tien voittojen merkitys suomalaisjoukoille oli todella merkittävä. Se osoitti, että Suomi voi ehkä sittenkin pärjätä.

Raatteen tie ei kuitenkaan ollut ainoa merkittävä taistelupaikka. Myös sanoista Summa, Kollaa, Taipale ja Tolvajärvi tuli kuuluisia ankaran sodankäynnin vertauskuvia.

Suomalaisten mielet valtasi eräänlainen voiton huuma. Teporan mukaan se loi illuusion, joka ei ehtinyt särkyä ennen kuin sota jo loppui.

Sota päättyi 13. maaliskuuta Moskovan rauhaan. Suomi menetti 11 prosenttia maa-alueistaan, mutta mielikuva torjuntavoitosta jäi elämään. Siitä tuli myytti.

Pitäisikö talvisodan myyttejä sitten jotenkin purkaa?

Teporan mielestä ei. Muistamisen ohjaaminen ei kuulu sananvapauteen ja demokratiaan, joiden puolesta talvisodassa myös taisteltiin. Ihmisyhteisöt tarvitsevat myyttejään, lähihistorian muistaminen auttaa myös yksilöitä tarkastelemaan omien sukujensa taustoja.

Tepora kaipaisi kuitenkin muistelukulttuuriin monipuolisuutta. Yksilöiden ja pienten yhteisöjen tarinat eivät ole aina sellaisia kuin isossa kuvassa annetaan ymmärtää.

Esimerkiksi evakoita ei suinkaan aina otettu avosylin vastaan muualla Suomessa. Kun jatkosota syttyi, monia motivoi ajatus, että evakot lähtevät viimein pois nurkista, kun Karjala saadaan takaisin.

Sitäkin olisi Teporan mukaan hyvä uskaltaa pohtia, että Neuvostoliiton hyökkäämisellä oli omat suurvaltapoliittiset syynsä, niin traagiset kuin ne meille suomalaisille olivatkin.

Pienet kellot kilisevät hiljaa tuulisella aukiolla. Ympärillä lojuu parin hehtaarin alueella 17 000 kivenjärkälettä.

Talvisodan monumentilla halutaan symboloida uhreja, joita Raatteen tien taistelut vaativat. Lopullista tietoa uhrien lukumääristä ei ehkä koskaan saada. Arviot Suomen ja Neuvostoliiton kuolleiden yhteismäärästä vaihtelevat 5 000:sta 23 000:een. Suomessa on viime vuosina puhuttu noin 10 000 kaatuneesta.

Koko kolmen ja puolen kuukauden mittainen talvisota vaati arvioiden mukaan noin 150 000 ihmisen hengen.

Lukemat hiljentävät. Talvisoda monumentilla uhrien määrä tuntuu vielä konkreettisemmalta, kun kiviä on silmänkantamattomiin ja tuulen tahtiin kilisevät kellot eivät vaikene.

Teporan mielestä on erityisen pysäyttävää ajatella, että iso osa neuvostopuolen uhreista oli kotoisin kaukaa Ukrainasta. Moni oli Raatteen tiellä vastentahtoisesti.

– He eivät samalla tavalla puolustaneet omia kotikontujaan kuin suomalaiset, eivätkä he välttämättä vastaa suomalaisiin iskostettua mielikuvaa puna-armeijan sotilaista piippalakkisina ja viirusilmäisinä pahantekijöinä.

Sodan ja suurvaltapolitiikan uhreja olivat siis lopulta kaikki, molemmilla puolilla rajaa.