Puolueellisuussyytöksiä ja leikkausvaatimuksia – Ylen rooli on herättänyt kiistoja läpi vuosikymmenten
Yleisradio on perustamisestaan asti herättänyt poliittisia intohimoja, ja vaatimuksia puuttua ohjelmistosisältöihin sekä muihin valintoihin on riittänyt. Viimeksi Ylen rooli on ollut tapetilla kaupallisen puolen Medialiiton ja Sanoma Media Finland Oy:n EU-komissiolle tekemien kanteluiden vuoksi.
Politiikassa lähinnä perussuomalaiset ovat esittäneet toistuvia puolueellisuussyytöksiä ja leikkausvaatimuksia. “Vaihtoehtomedian” listoilla Yle on valtiollisena isona toimijana ehtymätön salaliittoteorioiden lähde.
Ylessä on kuitenkin kuohunut kautta sen historian – milloin mistäkin syystä. Martti Soramäen Sensuurista sananvapauteen – Yleisradio 1926–2022 (SKS, 2022) ei ole varsinainen historiikki, vaikka teksti kulkeekin kronologisessa järjestyksessä.
Yhtiön vaiheet käydään läpi pääjohtajakausittain, yhteiskunnan ja maailman tapahtumilla kehystettynä. Politiikan rooli painottuu esimerkiksi siinä, missä määrin hallinto- ja ohjelmaneuvosto on ollut valtiovallan ohjauksessa.
Yleisradiotoiminnan aloittivat Suomessa paikalliset yhdistykset 1920-luvun puolivälissä. Yksityisen O.Y. Yleisradio – A.B. Finlands Rundradio -yhtiön perustuskokous pidettiin 29. toukokuuta vuonna 1926. Ensimmäisen toimintavuoden lopussa yhtiöllä oli yksi työntekijä, ohjelmanjärjestäjä ja kuuluttaja Alexis af Enehjelm.
Toimitusjohtaja J. V. Vakion aikaan (1927–1934) yksityisessä Yleisradiossa vallitsi ennakkosensuuri, ja toiminta haki muotoaan. Tärkeitä käännekohtia olivat presidentti Svinhuvudin äärioikeiston Mäntsälän kapinan tuominnut radiopuhe ja kieltolain 10-vuotisjuhlan radioinnista kieltäytyminen.
Jälkimmäinen käynnisti tapahtumaketjun, joka johti Yleisradion valtiollistamiseen. Etenkin sosiaalidemokraatit vaativat suurempaa poliittista päätös- ja saneluvaltaa toimintaan, mutta kompromissina syntyneen radiolain läpimenon takasivat myös maalaisliiton ja ruotsalaisten edustajat.
Sotien aikaan Yleisradio, kuten lehdistökin, oli alisteinen sensuurille. Täyskäännös toiseen suuntaan tapahtui, kun SKDL:n edustaja, kirjailija Hella Wuolijoki valittiin presidentti J. K. Paasikiven siunauksella pääjohtajaksi vuonna 1945.
Tämä ei miellyttänyt kaikkia, etenkin kun Wuolijoki osallistui aktiivisesti käytännön ohjelmapolitiikkaan. Toimittaja Yrjö Kilpeläinen (sd.) sai koottua eduskuntaan Wuolijoen hyllyttämistä ajavan rintaman. Kilpeläisen pakinanimimerkin mukaan “Lex Jahvetiksi” ristitty laki vaihtoi Ylen hallintoneuvoston ja samalla pääjohtajan.
Ehkä voimakkaimmin Ylen politisoitumista leimaa yhä 1960-70-luku ja etenkin pääjohtaja Eino S. Revon (1965–1969) kausi. “Reporadion” alun perin ihanteelliset uudistuspyrkimykset muuttuivat Soramäen ja muiden tutkijoiden mukaan äärivasemmiston runnovaksi agendajournalismiksi; ohjelmapoliittisten tavoitteiden toteutus irtaantui siitä, mitä yhteiskunnallinen todellisuus kesti.
Merkittävää oli tietenkin myös televisioiden yleistyminen. Tv-lupien määrä ylitti miljoonan vuonna 1969.
Kiistat ohjelmista, poliittiset taistot ja sensuurivaatimukset jatkuivat vielä Erkki Raatikaisen kaudella (1970–1979), vaikka tämä pyrki rauhoittamaan Ylen arkea reporadiotaistojen jälkeen. Olosuhteisiin nähden hän myös onnistui siinä, vaikka sekä Neuvostoliiton että sitä sisäpoliittista syistä peesanneiden tahojen sekaantuminen ohjelmapolitiikkaan jatkui.
Soramäki on työskennellyt nykyisillä mediatyömarkkinoilla käsittämättömästi Yleisradiossa käytännössä koko työuransa. Sidos ei juuri vaikuta sävyyn, mutta mitä lähemmäksi nykyaikaa tullaan, sitä enemmän tekstistä erottuu tietty “yleläisyys” tai ainakin varovaisuus.
Se korostuu puhuttaessa vuoden 1999 yleisradiolain uudistuksesta, pääjohtaja Reino Paasilinnan (1990–1994) erottamisesta, suhteesta MTV3:een ja muihin kaupallisiin kilpailijoihin sekä Ylen jatkuvista henkilöstövähennyksistä yhdistyneenä ulkopuolisten ostojen lisäämiseen yhä kireämmillä ehdoilla.
Toisaalta esimerkiksi Mikael Jungnerin (2005–2010) myrskyisä johtajakausi eritellään terävästi, huonoine ja hyvine puolineen. Samoin Lauri Kivisen (2010–2018) ajan Ylen rahoitusuudistus eli Yle-vero ja Juha Sipilään (kesk.) liittyvä Terrafame-uutisointi päätoimittaja Atte Jääskeläisen erottamisineen on käsitelty kattavasti.
Ylipäätään kirjaa voi suositella kaikille Ylen roolista lähihistorian ja nykypäivän käänteissä kiinnostuneille.
Martti Soramäki: Sensuurista sananvapauteen – Yleisradio 1923–2022. SKS, 453 s.