Noillapa ei ole isää, ilkkuivat muut lapset sotaorpo Taina Piisalolle – sodasta löytyi kuitenkin rakkaus, joka kestää yhä

Sotilas ojensi molemmat kätensä ja nosti Taina Piisalon alas kuorma-auton lavalta. Oli syksy 1944 ja yli kolme vuotta kestänyt jatkosota oli juuri päättynyt.

Lapissa pelättiin uutta sotaa, tällä kertaa saksalaisten kanssa.

14-vuotiasta Tainaa paleli. Hän oli lähtenyt perheensä kanssa evakkoon Taivalkoskelta. Viimeiset satakunta kilometriä Oulusta Pulkkilaan oli tultu kuorma-auton lavalla. Jäsenet olivat kylmästä kankeat.

Parikymppinen sotamies Osmo Piisalo oli tullut paikalle sattumalta. Tainaa ja muita siviileitä autettuaan hän lähti majapaikkaansa Piippolaan. Muutaman päivän päästä miehiä kuljetettiin jo kohti pohjoista.

– Enpä silloin arvannut, että siinä on tuleva vaimoni, Osmo Piisalo naurahtaa nyt kotonaan Oulussa.

– Molemmat kyllä muistamme sen hetken, vaikkei siinä taidettu mitään jutella.

Sota oli katkaissut Osmo Piisalon kodin arjen viisi vuotta aiemmin.

Hänen lapsuutensa perhe asui Oulun keskustassa, vapaapalokunnan talossa. Isä oli palokunnassa töissä, ja Osmo itsekin oli ollut VPK:n aktiivi lapsuudestaan saakka.

Osmo muistaa, kuinka syksyllä 1939 puhuttiin Mainilan laukauksista. VPK:lle majoitettiin miehiä ja ilmassa leijui jännitys.

Marraskuun viimeisenä päivänä radiossa kerrottiin, että sota on syttynyt.

– Kyllähän se tuntui, että hyvänen aika. Isäni oli ollut sotilaana Karjalan kannaksella vuonna 1918, ja tiesin suurin piirtein, mitä sota on.

Radiota kuunneltiin myös Tainan kotona Taivalkoskella. Sota tuntui tulevan lähelle, sillä rintamalle ei ollut kovin paljon matkaa.

– Aina oli pelko, kun lentokoneita lensi yli ja desantteja liikkui. Miten sattuikin, että kirkkaita kuutamoöitä oli niin paljon, Taina sanoo.

Eräänä päivänä Taina oli pesemässä pyykkiä. Pihaan tuli sotilas, joka sanoi, että nyt on lähdettävä evakkoon.

Taina heitti märät pyykit ämpäriin ja nappasi sen mukaansa. Sitten mentiin. Taivalkoskelaiset täytyi evakuoida nopeasti.

– Pitkän aikaa meillä oli ollut kaikki valmiina lähtöä varten. Kun käsky sitten tuli, ei siinä paljoa mietitty, mentiin vain.

Silloinkin matkustettiin kuorma-auton lavalla. Ja kylmä oli, sen Taina muistaa. Heidät kuljetettiin Ouluun. Nykyteitä pitkin välimatkaa on yli 150 kilometriä.

– Palelihan se. Muistan miten hytisin.

Oulussa talvisota näytti todelliset kyntensä uudenvuodenpäivänä, kun pommikoneet jylisivät kaupungin ylle.

Osmon äiti oli juuri laittanut kakun uuniin. Sitten täytyi juosta pommisuojaan. Osmo jäi palomiehen roolissaan kotiin odottelemaan, kunnes täytyisi lähteä hälytystehtäviin.

Pommit putoilivat ruutukaava-alueelle ja tulipalot alkoivat loimottaa taivasta. Yhdestä kerrostalosta romahtivat lattiat.

Ennen kuin vaara ohi -sireenit ehtivät kunnolla ulvoa, Piisalo ja muut palomiehet olivat jo menossa.

– Muistan, miten Rautasillalla vastaan tuli ulkomaisia lehtimiehiä. He halusivat kuvia, kun siltavahdin talo paloi.

Töitä riitti. Ihmiset olivat hätääntyneitä. Toisia piti auttaa pois raunioista. Tulipalot piti sammuttaa.

Osmon vanhemmat kömpivät pommisuojasta kotiinsa. Äiti kurkkasi ensimmäisenä uuniin, ja sieltä löytyi valmiiksi paistunut kakku.

– Se nauratti usein sen kaiken keskellä.

Kun talvisota loppui, Tainan kotiväki palasi Taivalkoskelle ennen kuin se oli virallisesti luvallista.

Kotitalo kaikkine rakennuksineen oli pystyssä. Pelätä kuitenkin täytyi. Naapurin emäntä oli menettänyt jalkansa, kun portaiden alle piilotettu miina oli räjähtänyt.

Ei mennyt kauaa, kun syttyi taas uusi sota. Sitä ei ehditty käydä kuin muutama kuukausi, kun Tainan isä kuoli rintamalla. Se oli perheelle iso järkytys.

– Auta armias, kun tuli se tieto, Taina puuskahtaa.

Tainan äiti häipyi nopeasti liiterin taakse.

– Itkemään se sinne meni, kyllä minä tiesin, vaikkei silloin niistä puhuttu. En ole oikeastaan puhunut veljieni kanssa edelleenkään siitä hetkestä.

Kun isän lauta-arkku tuli kotiin, mukana oli lappu, jossa luki, ettei arkkuun saa katsoa. Vainaja oli sen verran pahan näköinen.

– Kaikkein pahinta oli se, että muiden perheiden lapset ilkkuivat meille, että noillapa ei ole isää. Vaikenin täysin ja kätkin sen kaiken sisääni. En kertonut aikuisena työkavereillekaan, että olen sotaorpo.

Kaikki oli säpäleinä. Nukkumassa ollut Osmo tunsi, kuinka sirpaleita, pölyä, laastia ja rojua lenteli päälle.

Jatkosotaa oli käyty vuosi. Syyskuisena yönä vuonna 1942 Osmon kotitaloon tuli täysosuma. Talo luhistui hetkessä yhdeksi romuläjäksi.

Neuvostoliiton pommikoneet olivat päässeet täysin yllättämään ilmavalvonnan, siksi hälytystäkään ei ollut tullut.

Osmo hätisteli samassa huoneessa nukkuneet kaksi siskoaan sekä veljen läheiseen pommisuojaan. Sitten hän alkoi etsiä keittiössä nukkuneita isäänsä ja äitiänsä.

Osmo oli lähes ilman vaatteita, mutta sitä ei ehtinyt miettiä.

Ensin löytyi isä. Kohta äidin sijaintikin paikantui, kun hän äänteli kasan alla. Hänen selkärankansa oli murtunut, mutta elossa hän oli.

– Sain kalustehallista haalarit ja saappaat. Hoidin vanhemmille kyydin sairaalaan ja aloin sitten järjestellä palomiehiä hälytystehtäviin. Kaupunkiin oli tullut paljon palopommeja, Osmo kertoo.

Parin kuukauden päästä hänen täytyi lähteä armeijaan ja rintamalle.

Ensimmäisenä suuntana oli Uhtua. Siellä Osmo palveli viestintäkomppaniassa. Käytännössä se tarkoitti sanomien lähettämistä ja puhelinlinjojen pitämistä kunnossa.

Sitten Osmo laitettiin lääkintämieskurssille. Siellä hän joutui keskelle taisteluita. Haavoittuneita täytyi hakea sieltä, minne he olivat sattuneet jäämään.

Tuskaisiin ilmeisiin, itkuun ja valitukseen törmäsi usein. Se järkytti, mutta töitä oli vain tehtävä.

Kerran hän tunsi reidessään pahan nirhaisun. Sirpale oli tullut kohdalle. Selässä ollut reppu esti kuitenkin sen painumista syvälle.

– Toivuin onneksi hyvin nopeasti.

Kurssin jälkeen Osmo palasi omaan osastoonsa lääkintämieheksi. Viestintähommissa hän ei joutunut enää niin akuutteihin tilanteisiin, mutta tekemistä kuitenkin riitti.

Aina joku oli nyrjäyttänyt nilkkansa, lyönyt päänsä tai saanut jostain haavan, mitä milloinkin. Osmo antoi heille ensiapua ja toimitti eteenpäin.

Kerran Osmo kuuli takaansa pamauksen. Hänen perässään kulkenut asetoveri lensi ilmaan. Hän oli astunut miinaan, ja jalka meni murskaksi. Edellä kulkenut Osmo oli luultavasti astunut samaan kohtaan, mutta miina ei ollut silloin räjähtänyt.

Toisella kertaa Osmo ja muutama muu sotilas sattuivat pienelle metsäaukiolle, jossa oli kota.

He kurkkasivat varovasti, että näkyykö siellä mitään. Ja näkyihän siellä. Kaksi luurankoa, joiden vieressä lojuivat talviturkit. Hatuissa oli Neuvostoliiton kokardit.

– Kaiketi he olivat talvella paleltuneet sinne. Olivat varmaan olleet siellä kauan, koska jäljellä ei ollut enää kuin luurangot.

Suomesta lähetettiin sotien aikana yli 70 000 lasta Ruotsiin. Sitä mahdollisuutta tarjottiin myös Tainan äidille, kun perheen isäkin oli kuollut ja lapsia oli yhteensä kahdeksan.

Lopulta Ruotsiin lähetettiin Tainan pikkusisko ja pikkuveli. Tainan muistin mukaan he olivat silloin 4–5-vuotiaita.

Lähdön hetkestä hän ei muista paljoakaan. Sen hän kuitenkin muistaa, miten ikävä raastoi. Iltaisin hän itki itsensä uneen.

– Olimme äidille todella vihaisia, että miten saatoit antaa kaksi lasta pois, että olisivathan ne selvinneet siinä missä me muutkin.

Yhteydet Ruotsin sisaruksiin katkesivat täysin. Taina löysi heidät vasta aikuisiällä.

Sisko ja veli oli erotettu Ruotsissa toisistaan. Sisko oli joutunut perheeseen, jossa ei ollut niin hyvä olla. Tainan mukaan sisarusten kohtaamiset ovatkin olleet välillä vaikeita.

– Siskolle on ollut hyvin kipeä asia se, että hänet jätettiin.

Tainan äiti löysi uuden miehen. Isäpuoli oli väkivaltainen.

– Kaikki me lapset lähdimme maailmalle hyvin varhain. Minäkin muutin Ouluun opiskelemaan. Muistan, kun äiti tuli minua juna-asemalla vastaan ja kysyi, että sinäkinkö lähdet.

Syksyisenä iltana vuonna 1949 VPK:n talolla oli tanssit, kuten usein oli tapana.

Osmo katseli erästä tyttöä, että onpas tutun näköinen. Hän päätti hakea neidin tanssiin.

Tainakin oli katsellut Osmoa jo pidemmän aikaa. Nuori mies nimittäin tanssi sulavasti. Ja kun Osmo kysyi parketille, Taina suostui.

Kohta päästiinkin jo saatille. Taina ja Osmo vihittiin joulukuussa 1952. He saivat kaksi lasta. Lastenlapsia on kuusi ja lastenlastenlapsiakin jo useampi.

– Sota toi paljon murhetta, mutta antoi se minulle miehen. Ja oikein hyvä meillä tässä onkin ollut olla yhdessä kaikki nämä vuodet, Taina sanoo ja hymyilee.